OPISKELIJOIDEN KIRJALLISUUSKRITIIKKEJÄ VUODEN 2004 KIRJOISTA

 

Oheiset viisikymmentä kirjallisuusarvostelua on laadittu harjoituksina keväällä 2005 Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden kritiikkikurssille. Osa arvosteluista on signeerattu pelkillä nimikirjaimilla opiskelijoiden niin halutessa. Tekstien copyright on tietysti edelleen kullakin opiskelijalla. Arvostelukappaleina käytettiin Runeberg-palkintoraatilaiselle tulleita teoksia, mikä on osaltaan terävöittänyt arvosteltavien teosten valikoimaa.

Verkosta löytyvät myös seuraavan vuoden kritiikkikurssien oppilastyöt.

Markku Soikkeli
Kurssin opettaja

---

Kritiikkilista on  aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan:

Outi Alm: Veden viiltämä Orvokki Annala: Lallinkartanon Kerttu Marjaana Aumasto: Zaida Risto Eronen: Työn rakastaja Taina Haahti: Operaatio Onni Niina Hakalahti: Hengenahdistusta Simo Halinen: Idänsydänsimpukka Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto Heikki Hietamies: Sotatuomari Pentti Holappa: Sotapäiväkirja (2 kpl) Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia Pekka Jaatinen: Viimeiseen patruunaan Seppo Jokinen: Suurta pahaa Jari Järvelä, Pieni taivas Katja Kallio: Tyypit Juha-Pekka Koskinen: Ristin ja raudan tie Tuija Lehtinen: Mikaelan enkelit Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy Reko Lundan: Rinnakkain (2 kpl) Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset Pirjo Manninen: Taikasormus Enni Mustonen: Nimettömät Hannu Mäkelä: Isä

J. Pekka Mäkelä: 391 Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt Markus Nummi: Kiinalainen puutarha Arto Paasilinna: Tohelo suojelusenkeli Outi Pakkanen: Punainen pallotuoli J. P. Pulkkinen: Ohi liitävä enkeli Matti Remes: Verenpunainen spiraali Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani Tuula Rotko: Riikka Näkijä Tuula Mai Salmela: Katajanokka kello kymmenen Arto Salminen: Lahti Helena Sinervo: Runoilijan talossa Irja Sinivaara: Sun onnes tähden Harri Tapper: Syyntakkeetom mies Taina Teerialho: Kesäkuu Jari Tervo: Myyrä (2 kpl) Pirjo Tuominen: Vihreät oksat  Markku Turunen: Tikanpoika Antti Tuuri: Wallenberg Timo Teräsahjo: Päivä päivältä paremmaksi Tuomas Vimma: Helsinki 12 Hannu Väisänen: Vanikan palat Tuija Välipakka: Härkätanssija

 

 

ASENTEELLISTA PIILOVAIKUTTAMISTA

Markku Turunen: Tikanpoika

Gummerus 2004

Jo useita kirjoja kirjoittanut Markku Turunen (1952) itse suhtautuu epäilevästi siihen, että häntä pidetään sarkastisena kirjailijana. Uusi teos Tikanpoika esitellään alkulehdellä naivistiseksi romaaniksi. Lieneekö syynä kirjailijan torjunta jo ennakkoon mahdollisia lukijan aliarviointisyytöksiä vastaan? Kirja on naivistinen siinä mielessä, kun se mielletään näennäisen harmittomaksi, helpoksi ja hyväntuuliseksi taiteeksi.

Tikanpoika rakentuu stereotypioiden varaan. Taitavasti siinä viedään ihmisten tyypittelyä yleisten mielikuva-assosiaatioiden kautta. Turunen onnistuu luomaan elävät henkilöhahmot kuvailemalla heidän menneisyyttään ja nykyhetkeään loukkaamatta ketään karikatyyreillään. Helpolta ja hilpeältä vaikuttava kerronta muodostuu kuitenkin loppuun asti ajateltuun aihe- ja juonikuviointiin.

Lähtökohtaisesti lukija tunnistaa kirjan henkilöiden tyypin muutamien viitteiden avulla. Nuorikaan lukija ei ole välttynyt kuulemasta hippiajan nuorison vapaamielisistä kommuuneista. Miehen ja naisen vaiheita johdatellaan muutamien tunnistettavien tapahtumien kautta nykyiseen myöhempään keski-ikään. Ottamatta mitään tunne- tai moraaliviritystä romaanissa todetaan naisen yksinhuoltajuus ja miehen päihdeongelmat.

Tikanpoika kirjan nimenä tuo etsimättä mieleen sanonnan _kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa_ Siitähän päähenkilön, Erkin, kohdalla onkin kysymys. Erkki on kolmekymppinen melkein lisensiaattityönsä valmiiksi saanut, vanhempiensa varallisuuden turvin täysin lintuharrastukselleen omistautunut. Nykyaikaisesti Erkin ystävät järjestävät hänelle tyttöystävän netin kautta ja siitä tapahtumia aletaan kehitellä eteenpäin. Nuorten ihmisten parinmuodostusta kuljetetaan ilman tunnekuohuja, voimakkain ilmaus on _ärsyttävä_, sekin suhteesta omiin vanhempiin. Parinmuodostuminen kuvataan asiallisena, luontevana tapahtumana, jollainen se on lajinjatkumisen turvaamisessa linnuillakin.

Henkilöitä kirjassa on useita ja heidät kohtalonsa ainakin sivuavat toisiaan. Henkilöiden kuvauksessa ei ole ilkeyttä, mutta huvittavuudella peitellään kolkkoa mahdollisuutta siitä, että ihmisen elämä kulkee _ohi_ valmiita latuja pitkin ilman, ettei edes itse havahdu epäilemään.

Puluja välttelevälle ei selviä, mikä merkitys on lukujen alkuun sijoitetuilla lintulajiesittelyillä. Kenties tarkoitus on ollut alleviivata sitä, että jokainen on yksilö ja erottuu kaltaisistaan. Saattaahan syynä olla sekin, että halutaan osoittaa bongarin intohimon laajuus ulottumaan ihan kaikkialle, viemään huomio lintuihin kaiken muun edelle.

Hupaisasti kirjassa luvut on nimetty henkilön nimen mukaan, jokainen saa omalla äänellään kertoa tapahtumista sekä omakohtaisesti koettuna että muiden tekemisiä kommentoiden. Nimen alla puhuminen osoittaa ehkä koko kirjan ainoan naurettavuuden: ihminen voi ottaa itsensä ihan vakavasti silloinkin, kun elämä on kaavamaisen yksitotista.

Tikanpoika on sujuvaa ja selkeäkielistä kerrontaa ja toimii ihan hyvin naivistisena romaanina. Mitään iloa se ei minulle tuo. Voisin kuvitella, että se on sopivaa matkalukemista tai vastaavaa viihteellistä ajanvietettä. Mitään uutta tai lisää se ei lukijalle anna, mutta hektisen elämän vastapainoksi siitä on iloa siinä kuin tyhjänpäiväisessä tv:n tuijottelussakin.

Sari Lindroos

 

 

 

 

LAKEUKSIEN KAPEAKATSEISET

Antti Tuuri: Wallenberg

 

14-vuotias Kustaa soutaa Kauhavanjokea. Lasimestari, saarnaaja Wallenberg pitää perää. Rannalla kolme nuorta naista juoksee puiden sekaan. On kesä 1780. Antti Tuurin Wallenberg-romaanin (2004) alkuasetelma käynnistää kolme sisäkkäistä kertomusta – vahvimmin historiallisen, mutta myös kehityskertomuksen sekä romanttisen rakkauskertomuksen.

1700-luvulla Pohjanmaalla todellisuudessa eläneen lasimestari, saarnaaja Jaakko Wallenbergin tarinaan sukelletaan sepitteellisen hahmon, Kustaa Qvickströmin silmin. Wallenbergin hahmossa on sankaruutta ja myyttistä hohdetta. Hän on "käynyt Turut, Ruotsit, Saksat, Tanskat ja Hollannit". Wallenberg osaa kieliä ja on todellinen mestari työssään. Wallenberg avioituu Kauhavalaisen Maria Yrjöntyttären kanssa ja perustaa ruotsalaisten oppi-isiensä innoittamana uskonnollisen yhteisön, joka korostaa rakkautta ja Raamatun sanaa. Wallenbergista tulee suosittu. Hänen kannattajansa eivät maksakaan enää valtakirkolle kymmenyksiään. Konflikti on valmis. Wallenberg saa päälleen myös lasinpuhaltajien vihat, koska haluaa perustaa oman lasitehtaan. Käräjäoikeus lukee hänelle syytteet irstailusta ja jumalanpilkasta. Kateus ja kapeakatseisuus tuhoavat.

Wallenbergin historiallisen romaanin kehyksissä Tuuri kuljettaa myös Kustaa Qvikströmin kehitystarinaa Jaakko Wallenbergin apupojasta aikuisuuteen, ammatistaan ylpeäksi lasimestariksi. Wallenbergin ja Kustaan hahmoihin Tuuri on luonut idealismin ja realismin jännitteitä heijastelevan tyypittelyn. Wallenbergilla on idea, suuri tehtävä - rakkaudellisesta uskosta kertominen. Kustaan hahmo on jähmeämpi, tasainen, mukaileva, tasoittava. Wallenberg on realistinen teos. Mutta tendenssinä ei niinkään ole yhteiskunnan aineellisesti vähäosaisten elämä kuin henkisesti vähäosaisten kapeakatseisuus.

Historiallisen autenttisuuden tuntua Tuuri tavoittelee myös käyttämällä vanhoja sanoja: puolinen, lasihytti, färi, suurus, pelastuksen juntu. Kirjan henkilöt puhuvat arkikieltä ja sopivat hyvin aikaansa. Tuuri on pyrkinyt kuvaamaan menneen ajan ihmisiä, eikä ole käyttänyt vaivattomampaa ratkaisua viedä moderni ihminen menneeseen aikaan.

Antti Tuuri on kirjoittanut historialliseen romaaniinsa myös uudenlaisen romanttisen rakkauskertomuksen. Kertomus on hyvin hauras. Se kulkee ohuena, muttei huomaamattomana nauhana läpi romaanin ja kerää säikeisiinsä samalla hentoja romanttisuuden tuntomerkkejä. Tuuri ei kuvaa vahingossakaan tunnetta tai mielikuvitusta. Rakkaustarina vain etenee samalla janalla pysyen. Vain muutamia ryöpsähdyksiä romanttisuudesta tulee selvemmin näkyviin, esimerkiksi yhtäkkiä tyttö silittää hellästi Kustaan lasin haavoittamia käsiä.

Tuurin historiallisen romaanin sisältä voi kuoria esiin myös eräänlaisen sotaromaanin. Wallenberg uskonyhteisöineen käy uskonsotaa – puolustusasemissa. Hyökkääjänä on puhdasoppisen kansankirkon papisto. Wallenbergin aggressiivisuus on vain kuvaannollista, käärmeenpään, vanhan opin, polkemista kantapäällä murskaksi. Sotaharjoitukset ovat hengellisiä tilaisuuksia, marsseja ja käärmeenpään polkemista.

Tuurin kieli on persoonallista. Ilmaisu on puhdasta, niukkaa, täsmällistä, suoraviivaista. Samansuuntaista kerrontaa on Tuurin muissakin teoksissa, esimerkiksi Talvisota-romaanissa, jossa kertoja käyttää myös aivan samanlaista arkikieltä. Samansuuntaista niukkaa, toteavaa kerrontaa voi löytää myös Antti Hyryn teoksista. Yhteistä on myös henkilöiden nimien toistaminen tiheään.

Tuurin kieli ei sisällä mitään koristeellisuutta. Vuoropuheluja on vain vähän. Lauseet ovat lyhyitä. Alussa yksinkertaisuus ja sivulauseettomuus tuntuu korostavan kertojan, Kustaan, nuoruutta. Hetkittäin kieli tuntuu liiankin yksinkertaiselta, monotoniselta, rauhoittavalta, unettavalta…

Modernistisesti ja objektiivisesti kerronta rajoittuu vain yksilön kokemushorisonttiin. Kustaa kertoo vain sen mikä silmin näkyy. Henkilöiden ajatuksia ja tunteita ei selitetä. Ne on nähtävä puheista ja toimista. Historiaa ei avoimesti tulkita, eikä tapahtumia jälkiviisaasti kommentoida. Pilkkeitä lakonisesta huumorista on siellä täällä. Samanlaista selittelyn ja tunteiden näkyvää näkymättömyyttä on kirjoittanut myös Veijo Meri.

Wallenberg asettuu Tuurin yleishumaanien teosten joukkoon. Suomalainen mies, työn merkitsevyys, sankaruus, sodankäynnin mielettömyys - Tuurin aiempien teosten avainsanoja löytyy myös Wallenbergista. Wallenberg-romaanin katsomuksellista ydintä – humaania suvaitsevuutta - Tuuri kehittää kärsivällisesti ja taitavasti, luku luvulta.

Antti Tuurilla on henkilökohtainen yhteys Wallenbergin tarinaan. Tuurin suvun kotitalo on ollut Maria Yrjöntyttären talo Kauhavalla. Tuurin kotiseudulla, Pohjanmaalla, on uskonriitoja vieläkin. Suvaitsemattomuus ja oikeassaolemisen tarve nostaa aina välillä päätään. Menneisyyden kipukohtien esiinnostaminen voikin sohaista myös tuoreeseen haavaan.

Tuuri sulkee kertomuksen kehän virtaavaan veteen, alun asetelmaan:

Kustaa soutaa Kauhavanjokea. Peränpitäjä on nyt toinen. Mies ja nainen uivat. On kesä 1801.

Virpi Salo

 

 

 

 

PEKKA JAATINEN: VIIMEISEEN PATRUUNAAN

Pekka Jaatisen sotaromaani "Viimeiseen patruunaan" on kuvaus Lapin sodan syttymisestä Torniossa. Suomen solmima rauha Neuvostoliiton kanssa on voimassa mutta aika alkaa käydä vähiin. Itänaapuri odottaa määräystensä täyttämistä ja saksalaiset olisi saatava ajettua maasta pikaisesti. Hiljalleen entisten aseveljien välit viilenevät ja tilanne leimahtaa molempien osapuolten kannalta epämieluisaksi sodankäynniksi. "Viimeiseen patruunaan!" kuuluu saksalaiskomentajan uhkaava käsky vihollisuuksien puhjettua.

Romaani etenee kolmen päähenkilön näkökulmasta. Väinö on nuori koulupoika, jolle pikkukaupungin muuttuminen sotatantereeksi näyttäytyy ensin jännittävänä seikkailuna. Tarinan edetessä hän joutuu ystävineen tutustumaan myös sodan raadolliseen puoleen. Kiperien tilanteiden kouliinnuttamana Väinö aikuistuu ymmärtämään oman vastuullisuutensa. Eero on Väinön vanhempi veli, sotien kovettama nuorukainen, jota vainoavat menneisyyden traumat. Hän suhtautuu sotaan innottomasti ja toivoo vain pikaista kotiutumista. Werner on saksalainen luutnantti, joka ei ole uskoa todeksi sodan puhkeamista entisten liittolaisten välille. Näkökulman vaihtelu tarjoaa monipuolisen kuvan sodan tapahtumista ja antaa kirjailijalle mahdollisuuden täydentää kertomuksen yksityiskohtia. Kolmen päähenkilön puheenvuoroissa toistuvat epäusko koko sodan tarpeellisuuteen sekä jaettu halveksunta "ryssiä" kohtaan.

"Viimeiseen patruunaan" on Jaatisen ensimmäinen sotaromaani. Uskottavasti hän silti kykenee kuvailemaan sotatapahtumia vuoden –44 Torniossa. Kertomus perustuukin Jaatisen mukaan tositapahtumiin, kirjailija on pohjustanut romaaniaan lukuisilla asiantuntija- ja silminnäkijähaastatteluilla. Jaatinen hallitsee myös sotaromaanille tyypilliset piirteet, kuten niukan, jätkämäisen dialogin ja taistelutihennykset. Ase- ja sotilastermistön hallitseminen lisää autenttisuuden tuntua. Kulttuurihistoriallinen kuvaus on mielestäni kuitenkin teoksen parasta antia. Sotaan valmistautuvan pikkukaupungin kiihtynyt tunnelma Pikkuberliineineen ja alueelle asettuneine saksalaisjoukkoineen välittyy päähenkilö Väinön silmin hienosti. Koulukaverusten selkkaukset saksalaissotilaiden kanssa tuovat etäisesti mieleen Paavo Rintalan romaanin "Pojat".

Vaikka "Viimeiseen patruunaan" sisältääkin myös paljon yllätyksetöntä, perinteistä paukuttelua ja sankarijermujen purnausta on Jaatinen varannut sijan myös kriittisille puheenvuoroille. Epätoivo ja sodan traumaattisuus toistuvat erityisesti Eeron yksinpuheluissa. Jaatisen romaani on suositeltava lukijoille, jotka pitävät kiihkottomasta, sotahistoriaan nojaavasta kuvauksesta.

Iiro Kotiranta

 

 

 

 

ENNI MUSTOSEN JÄRJEN JA TUNTEEN TARINOISTA

HISTORIALLISEEN AJANKUVAUKSEEN

Enni Mustonen: Nimettömät

Kirsti Mannisen uusin historiallinen romaani Nimettömät tuo voimakkaalla ajan kuvauksellaan historiallisen romaanin ja naisviihteen parhaat puolet esiin. Nimettömät pyrkii kuvaamaan todellisuutta mahdollisimman tarkasti. Tarinan henkilöhahmot ovat keksittyjä, mutta heidän kauttaan, työntekoon tottuneen ja vaatimattomista oloista lähteneen Hilman ja pappissuvusta tulevan Annan kautta kuvataan 1800-luvun lopun Suomea. Värikkäästi piirrettyjen henkilöhahmojen kautta Manninen kuvaa ja ymmärtää kuvattujen tapahtumien aikaa ja historiaa. Kirjan keskeiset asiatiedot ja historialliset kuvaukset sortovuosien ja itsenäistyneen ajan Suomessa linkittyvät sopusointuisasti yhteen Mannisen tarkan historian tuntemuksen kanssa. Ei ole turhaan sanottu, että Mannisen akateemisuus ja historian opinnot ovat antaneet hänelle asiantuntemusta viihdekirjoittamiseen. Kerronnan mukaansatempaavuus ja tarkkuus saavat lukijan heti otteeseensa. Manninen tietää, mistä löytyvät ne juonenkäänteet ja mielenkiintoiset henkilöhahmot, joiden kautta hyvän tarinan ainekset rakentuvat.

Mannisen tarkkapiirteiset hahmot ovat nuoria ja vielä naimattomia naisia, jotka joutuvat kamppailemaan oman aikansa sovinnaisten sääntöjen kanssa. Hilma ja Anna ovat tavallisia naisia, jotka elävät arkea, he haaveilevat samanlaisista asioista kuin muutkin ikäisensä tytöt: koulusta, koulutuksesta, ja samalla esiin piirtyvät jo nuorten naisten haaveet elämän kestävästä rakkaudesta. Tytöt ovat sopeutuvaisia ja kilttejä, ja rakentuvat pitkälti aikansa moraalisten koodistojen mukaan, mutta samalla tulevat esiin myös Mannisen kirjoille tyypillinen henkilöhahmojen moderni juonne. Mannisen henkilöhahmot eivät ole vain oman aikansa uhreja, eivätkä sellaisiksi missään vaiheessa jää, vaan niin Anna kuin Hilmakin nousevat osittain voimakastahtoisina naisina esiin: Anna suorittaa Augusta-tädin vastustuksista huolimatta ylioppilastutkinnon, eikä Hilmakaan jää hiljaiseksi Augusta-tädin nuhteluista huolimatta. Tarinan lopussa sinnikkyys palkitaan: sovinnaissäännöt tai säätyerot eivät toimi ystävyyden tai onnen esteenä. Mannisen tarinoissa ristiriidat, perinteiset arvot ja modernit pyrkimykset ovat sovitettavissa yhteen. Nimettömät on historiallista kertomaa, mutta samalla Mannisen tarinalinjoihin liittyy myös naisnäkökulma- ja teema: maailma muuttuu ja sitä voidaan muuttaa yksilöllisistä ajatuksista käsin: mutta se vaatii ennen kaikkea rohkeutta ja voimakastahtoisuutta.

" – Sinä olet kuin ruusunkukka, äiti kuiskasi minulle kyynelsilmin, kun seisoimme portilla. Minulla oli ylläni se Hilman ompelema vihreä leninki ja kaulassa helminauha, jonka olin saanut Augusta-tädiltä. Juhannusruusu oli avannut ensimmäisen nuppunsa ja hento tuoksu leijui ympärillämme. Voi sitä riemua, kun vihdoin tulosten julkistamisen ja rehtorin puheen jälkeen pääsimme ulos torille, missä ystävät ja sukulaiset odottivat…Vaan hyvältä se tuntui, kun kaikki hurrasivat meidän vihdoin ilmestyessämme yliopiston portaille."

Salla Järveläinen

 

 

 

YLLÄTYKSELLISTÄ AIKAMATKAILUA KULTTUURIHISTORIAN HENGESSÄ

J. Pekka Mäkelä: 391

Like, 2004

 

J. Pekka Mäkelän esikoisromaani 391 on rohkea avaus. Mäkelä tarttuu teoksessaan ennakkoluulottomasti ihmiskunnan ratkaisemattomiin arvoituksiin. Mitä onkaan tulossa, kun jo ensi teoksessa pudotaan aikakoneenomaiseen aikakuiluun? Tieteisfiktiota, historian värikkäitä kiemuroita, seikkailullista toimintaa sekä ripauksen romantiikkaa sekoittava 391 tempaa odottamattomuudellaan lukijan mukaansa. Lopussa jää kuitenkin tyhjä olo – mitä itse asiassa oikein tapahtui?

Jo otsikko, pelkkä vuosiluku, on yllätyksellinen, mutta myös arveluttava valinta. Se houkuttelee arvoituksellisuudellaan lukemaan, mutta jää ehkä lopulta hieman ontoksi sisällön suhteen. Miksi juuri tuo vuosi?

Tapahtumat saavat alkunsa, kun sairaskodin hoitajatar kiinnostuu toista maailmansotaa käsittelevän kirjan kuvasta. Siinä on hänen työtoverinsa 1990-luvun alun Helsingistä. Työtoveri alkaa kertoa kuvan taakse kätkeytyvää uskomatonta tarinaa, joka kuljettaa hoitajattaren mukanaan vuosituhannen lopulta 1940-luvun kautta vuoteen 391 jKr. ja edelleen takaisin 1990-luvulle. Tarina kertoo aikakuilun kehittäneistä kulttuurintutkijoista ja heidän joukkoonsa vahingossa joutuneista kuilun uhreista. Tutkijoiden kunnianhimoisena tarkoituksena on pelastaa Aleksandrian kirjastossa sijaitseva antiikin kirjallinen kulttuuriperintö ennen kuin se tuhoutuu kristittyjen vallatessa kaupungin.

Historian, varsinkin muinaishistorian kuvaus on riskialtista. Toisaalta todistettujen faktojen vähäisyys antaa fiktiolle runsaasti mahdollisuuksia. Näiden mahdollisuuksien käytössä Mäkelä onnistuu melko hyvin. Lopussa on jopa loistokasta kekseliäisyyttä, kun ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa odottamattomalla tavalla.

Teos etenee sujuvasti, eikä tarpeetonta juonen tyhjäkäyntiä ole missään vaiheessa. Romaanissa vuorottelevat historiajaksot ja nykyajan kuvaus, kuitenkin niin, että pääpaino on historian tapahtumissa. Vaikka kertojan ja kuuntelijan välille kehkeytyvä ihmissuhde osoittautuukin hieman ilmavaksi, sitoo se tapahtumia juohevasti yhteen ja tauottaa sopivasti historiaosuuksia.

Teoksen kieli on pääosin sujuvaa. Aika-ajoin Mäkelä kuitenkin sortuu juonen kannalta tarpeettomien yksityiskohtien toisteluun, mikä latistaa hyvienkin kielikuvien tehoa. Avoimesta, hieman hätäisentuntuisesta loppurynnistyksestä huolimatta 391 saa ryhtymään hyväntuuliseen ajatusleikkiin; Kuka tietää, miltä aikakaudelta seuraava vastaantulija kadulla onkaan juuri saapunut takaisin?

Terhi Pinomäki

 

 

 

MURHA MAISEMAKUVIEN VARJOSSA

Tuula Mai Salmela: Katajanokka kello kymmenen

 

Tuula Mai Salmelan esikoisromaani Katajanokka kello kymmenen on ainakin hyvin uskollinen nimelleen. Salmela kuvailee tarkasti ja yksityiskohtaisesti miljöötä aina kadunnimiä myöten. Tutuiksi tulevat myös Katajanokan ravintolat, jugend-talot ja jäänsärkijät. Tarkasta kuvauksesta huolimatta Katajanokkaa tuntemattomalle lukijalle tapahtumapaikat saattavat jäädä oudoiksi ja merkityksettömiksi.

Salmelan teos on varsin perinteinen ja tavanomainen dekkari. Mielenkiintoiseksi sen tekevät aihevalinnat. Erityisen keskeisessä asemassa ovat orkideat, niiden hankkiminen ulkomailta, kasvattaminen, hoito ja hyvinvointi. Mukaan on myös mahdutettu paljon asiaa pavuista, musiikin eri osa-alueista ja merenkulusta. Salmela on todella paneutunut taustatyöhön tutkijan tarkkuudella. Hänen sosiaalialan tuntemuksensa näkyy lama-ajan jälkeisen Suomen ja taloudellisen ahdingon kuvauksessa.

Teoksen päähenkilö, Maana Santanen, on joutunut elämässään kokemaan kovia. Hänen miehensä on kuollut ja jättänyt jälkeensä suuret velat. Taloudellisessa ahdingossa Maana yrittää selviytyä arjesta. Ammatillisesti hän on kunnianhimoinen geenitutkija, joka joutuu pitämään luentosarjaa kämmeköistä. Tätä kautta Maana ajautuu orkideankasvattajien ympyröihin ja mukaan murhaan johtaviin tapahtumiin. Itsekin dekkarin kirjoittanut Maana ryhtyy tutkimaan murhaa varsin rohkeasti ja omatoimisesti poliisin rinnalla. Päähenkilö on monipuolinen ja osaava, välillä jotenkin liiankin tehokas kaiken kokemansa menetyksen ja jännityksen jälkeen. Muut hahmot liittyvät toisiinsa välillä yllättävästikin, melkein kaikki tuntevat toisensa jotakin kautta. Jotkut hahmoista ovat kärjistetyn stereotyyppisiä, kuten Maanan paras ystävä Eve homssuisena järjestöaktiivina ja feministinä.

Juonen rakentuminen jää viimeistelyä vaille. Jotkin käänteet tuntuvat ennalta arvattavilta. Alussa tapahtumien kulku on varsin hidastempoista, taustojen kuvailuun ja oheisaiheisiin käytetään paljon aikaa. Myös rikokseen johtaneet motiivit tuntuvat hieman irtonaisilta teoksen muihin teemoihin nähden. Vaikuttaakin siltä, että rikosjuonta tärkeämpää teoksessa on kaupunkikuvien maalailu ja raskaasta menetyksestä, sekä sen mukanaan tuomista ongelmista, toipuminen.

Välillä teoksen kieli on hieman töksähtelevää ja jotkin sanavalinnat oudoksuttavat. Mutta kaiken kaikkiaan Katajanokka kello kymmenen on helppolukuinen ja viihdyttävä teos, joka ei jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa.

Maija-Liisa Laukkanen

 

 

AHDISTAVA KEHITYSKERTOMUS

Hannu Mäkelä: Isä

Hannu Mäkelän "Isä" on vuoden 2004 kirjasyksyn kiinnostava omaelämäkerrallinen muistelma. Se kertoo Hannun ja hänen isänsä vaikeasta suhteesta.

Mäkelä on tuottelias ja mm. Finlandia-palkinnon saanut monialainen kirjailija. Suhdettaan vanhempiinsa hän on aiemmin käsitellyt vuonna 1999 ilmestyneessä teoksessaan "Äiti". Siinä hän muistelee äitinsä kuolinkamppailua todellisuuden ja fiktion rajamailla. "Äiti" on koskettava kuvaus vanhan ihmisen elämänhalusta ja muistoista, vaikka se onkin kuvattu ilman suurta tunneryöppyä.

Nykyään ollaan kiinnostuneita ihmisten yksityisyydestä. Omaelämäkerralliset teokset ovat suosittuja. Etenkin julkisuuden ihmisille on ollut "muodikasta" tehdä itsetilitystä ja jakaa elämänsä yleisön kanssa.

Tuore ongelmallista perhesuhdetta käsittelevä teos on Kipa Lumbergin "Musta perhonen". Erona "Isään" on voimakkaan kulttuurisen aspektin kietominen kehitystarinaan. Lumberg myös ratkaisee ongelmansa eri tavalla kuin Mäkelä.

Teos perustuu isän kirjeisiin ja Hannun lapsuusmuistoihin. Elämä Kalliossa ja köyhyydessä karaisi ja opetti. Isä, kansakoulunopettaja Väinö Mäkelä, ei anna pojalleen koko pitkän elämänsä aikana positiivista huomiota, saati sitten kannustusta. Hannun syntyessä Isä on jo käytännössä hylännyt perheen. Lapsuusmuistot isästä ovat pakolliset ja jäykät sunnuntaivierailut isän uudessa perheessä, sekä äidin hiljainen kärsimys. Pojan ja isän välillä vallitsee kilpailuasetelma, joka säilyy isän kuolemaan saakka. Isän toteamus: "Sinusta, Hannu, ei koskaan tule kirjailijaa" on seurannut Hannua läpi elämän. Isän pitkä varjo hälvenee vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hannu saa vapautuksensa; hän ei ole epäonnistunut kirjailijana, eikä etenkään ihmisenä.

Kerronta teoksessa on realistista ja eleetöntä. Siitä huokuu katkeruus isää kohtaan, joka ei pystynyt täyttämään rooliaan, eikä antamaan lapsilleen rakkautta. Hannu Mäkelä paljastaa "Isässä" kaikki kipeät muistonsa. Ehkä jotain olisi voinut jättää kertomattakin.

Mäkelä käyttää teoksessaan korutonta kieltä, joka kerronnan ohella

vahvistaa kirjan luomaa ahdistavaa tunnelmaa; se lienee ollutkin kirjailijan tavoite.

Isyys on kirjan läpikäyvä teema. Hannulle isänä toimii viisitoista vuotta vanhempi veli Juha. Hannun suhde omaan poikaan ei ole myöskään erityisen luonteva. Hän pelkää toistavansa isänsä virheet. Eikä pelko ehkä olekaan aivan aiheeton.

Muistelmaa lukiessa ihmetyttää se, ettei Hannun isä edes vanhana miehenä hyväksy poikaansa vertaisenaan. Toisaalta on mielenkiintoista, kuinka sitkeästi Hannu uskoo isänsä muuttuvan "oikeaksi" isäksi. Eikö olisi helpompaa unohtaa katkeroitunut vanha ihminen, jonka läsnäolo on tuottanut läheisilleen vain pelkkää tuskaa?

Muistelman lukeminen tuo lukijan huulille äänettömän huokauksen: "Isä, minkäs teit"

Liisa Saarinen

 

 

 

 

HENRIKIN HELMAN TAKAA KURKISTAA KOKO-NAINEN

Orvokki Annala: Lallinkartanon Kerttu

" Lalli kun tuli kotia, tuo Lallin paha emäntä, vanha naara, vaimo valski, kantoi kieltä kelvotonta, valehteli vanha naara…" Orvokki Annalan romaanin Lallinkartanon Kerttu avaa Piispa Henrikin surmavirsi, joka perustuu Suomen kuuluisimpaan legendaan, Piispa Henrikin murhaan. Orvokki Annalan romaanille surmavirsi toimii ensimmäisenä tekstinä, johon on pakko heijastaa lukukokemuksiaan romaanin edetessä. Annalan Gertrud (Kerttu) on voimakas, hurskas ja hyveellinen nuori nainen, jonka rakkaus syttyy Lalliin heidän kohdatessaan Saksassa, Gertrudin kotimaassa. Lalli kihlaa Gertrudin, ja vie tämän pakanalliseen ja umpimieliseen Itämaahan. Gertrudista Kertuksi muutettu nainen jääkin pelkäksi vihkimättömäksi jalkavaimoksi, nöyryytettynä ja alistettuna. Henrikin surmasta käynnistynyt tapahtumaketju vie nuorta naista kohti omaa kohtaloaan. Toisin kuin Annalan edelliset myyteistä ja legendoista ammentavat teokset Donwennan lähde (1997) ja Sulkakäärme (2001), Lallinkartanon Kerttu on puhdas historiallinen romaani. Fantastiset ainekset on riisuttu kokonaan pois. Kaari Utrion ja Pirjo Tuomisen tapaan Annala on valinnut historian moniäänisyydestä vahvat naiset, ja antanut heille äänen suurmiesten miehittämälle kentälle. Gertrudin hahmo on vielä uudelleentulkinta "pahasta emännästä", jonka niskaan Lallin synti on historian tulkinnassa vieritetty. Romaani kyseenalaistaa myös Henrikin pyhyyden esittämällä hänet ylimielisenä ja tekopyhänä miehenä, jolla on lihan pyyteitä siinä missä kenellä tahansa muullakin.

Annala käyttää romaanissaan paljon replikointia, joka elävöittää hahmoja, ja vahvistaa autenttisuuden tuntua. Sanajärjestys Gertrudin ajatusten kohdalla on usein eri kuin nykyään: adjektiivi, subjekti, verbi tai objekti, subjekti ja verbi. Gertrudin hahmosta Annala tekee tällä tavoin selkeämmin menneisyydestä kumpuavan äänen. Kuten Utriolla ja Tuomisellakin Annalan romaanissa romanttinen rakkaus muodostaa tärkeän tarinalinjan Gertrudin uskonnollisen jaakobinpainin lisäksi. Kahden ritarin taistelussa Gertrudin rakkaudesta vertautuu hyvän ja pahan taistelu Gertrudin sielusta. Toinen ritareista on paha ja toinen hyvä. Naisen valinnaksi jää, odottaako hyvää loppuun asti vai antautuuko pahalle. Naisen subjektiviteetin ja oman tilan hakeminen menneestä huipentuu Annalan romaanissa juuri siinä mielessä, että Annala kuvaa pahaa naista, "kelvotonta naaraa". Gertrud ei ole täydellisen hyvä, eikä virheetön nainen. Hän on valehdellut, jopa tappanut itsepuolustukseksi miehen. Silti Gertrudilla on valinnanvapaus, mahdollisuus hyvään elämään. Miehisen katseen päähenkilö saa kääntymään naisen vahvuutta ihailevaksi. Annalan teoksessa historiaan etäännytettynäkin nainen on kokonaisuus. Vanhan myytin elävöittäminen feministisin painotuksin ravistelee ilahduttavasti menneestä soraääniä. Myyttien ympärillä jokainen tulkinta on mahdollinen. Tässä yksi hyvä vaihtoehto.

Miia Juhala

 

 

 

RÖNSYILEVÄ SALAISUUKSIEN KIMPPU

Matti Remes: Verenpunainen spiraali

Matti Remeksen dekkarissa Verenpunainen spiraali jo hänen esikoisteoksestaan Tappotanssi tuttu, entinen poliisikoululainen ja nykyinen kuljetusfirman pomo Ruben Waara sotkeutuu väkivaltaisesti murhatun kirurgin kuoleman tutkimuksiin. Waaran henkilökohtaiset kytkökset murhatun lähipiiriin sekä poliisiin sysäävät hänet keskelle monimutkaisia perhe- ja ihmissuhteita. Waara alkaa selvittää murhaa murhatun lesken pyynnöstä sekä poliisin apuna ja saa paljastettua monia salaisuuksia ihmisistä, jotka eivät ole aina joita väittävät olevansa.

Remeksen romaani ei ole perinteinen arvoitusdekkari, vaikka sisältääkin piirteitä siitä. Myös yhteiskunnallisia epäkohtia ja poliisitutkintaa sivutaan. Pääpaino Verenpunaisessa spiraalissa on kuitenkin henkilöhahmojen välisissä suhteissa, juonittelussa ja historiassa. Näin ollen romaanin edetessä päällimmäiseksi arvoitukseksi ei nousekaan se kuka on murhaaja, vaan mikä on teon motiivi ja ketkä kaikki tapaukseen ovat sekaantuneet ja miksi.

Romaanin päähenkilön, sekä muidenkin henkilöhahmojen yksityiselämää Matti Remes kuvaa tarkasti. Sekä Waaran että murhatun lääkärin perhe-elämän kuvaus on keskeisellä paikalla romaanissa. Henkilöistä tuodaan esille sekä positiivisia että negatiivisia luonteenpiirteitä, he eivät ole yksiselitteisesti pelkästään hyviä tai pahoja. Inhimillisistä piirteistään ja vioistaan huolimatta jopa päähenkilö jää etäiseksi. Remeksen romaanin hahmoista puuttuu uskottavuuden lisäksi lämpöä, joka toisi romaanin henkilöt lähemmäksi lukijaa. Miljöön kuvauksessa Remes onnistuu kuitenkin paremmin, varsinkin Hangon maisemien kuvaus on varsin elävää. Lieneekö syynä tähän Remeksen päivätyö graafikkona?

Romaanissa on useita rinnakkaisia arvoituksia joihin kaikkiin ei löydy aivan uskottavaa vastausta, osa tarinalinjoista jää kesken. Kerronta rönsyilee paikoin liikaa ja tuntuukin, että Remes on mahduttanut yhteen romaaniin turhan paljon tapahtumia ja salaisuuksia, joilla ei loppujen lopuksi ole paljoa merkitystä varsinaisen murhamysteerin kanssa. Juoni kuitenkin etenee runsaudesta ja paikoittaisesta takkuilusta huolimatta mukavasti, ja salaisuuksia paljastuu tasaiseen tahtiin pitämään lukijan mielenkiintoa tarinaan yllä.

Verenpunaisen spiraalin kieli on paikoitellen kömpelöä ja vertaukset kliseisiä. Tämä ei kuitenkaan vaikuta merkittävästi siihen, että Remeksen romaani on toimiva ja viihdyttävä kirja, jota voisi suositella riippumattolukemiseksi tai kirjaksi sadepäivän varalle.

Aino Jukka

 

CITYNAISEN IHMISSUHDEOPAS

Katja Kallio: Tyypit

Katja Kallion kolmas teos Tyypit on kokoelma lyhyitä novelleja meille kaikille tutuista ihmistyypeistä. Menestyksekkään Kuutamolla (2000) jälkeen Kallio jatkoi taatulla tyylillään romaanissaan Sooloilua (2002) eikä Tyypitkään petä yleisönsä ennakko-odotuksia: Kallio takoo tekstiä samalla hyväksi toteamallaan formaatilla eikä lukija joudu yllättymään suuntaan tai toiseen.

Teoksena Tyypit on toimiva kokonaisuus. Kallio kertoo pieniä tarinoita elämästä erilaisten roolihahmojen valossa: "Joskus juolahtaa mieleen, että Vanhemman miehen kanssa ei voi koskaan lähteä Interrailille, ellei sitten odoteta siihen asti että Vanhempi mies voi matkustaa seniorikortilla." Tyyli on purevan hauska eikä itseironiaakaan ole unohdettu. Joissakin novelleissa vaihtuva kerronta rikkoo yhtenäisen kertojan äänen, mutta samalla se antaa tarvittavan piristysruiskeen muuten melko samanlaisiin kertomuksiin.

Kallio on kirjoittanut itsensä yhdeksi kotimaisista ykkösnimistä 1990-luvun loppupuolella alkaneessa sinkkukirjallisuusbuumissa. Edelleen kovassa huudossa oleva Helen Fielding etsi Bridget Jonesiinsa innoituksen Jane Austenin teoksista ja samantapaiseen traditioon voidaan katsoa myös Kallion nojautuvan. Anni Polvan ja Hilja Valtosen romanssit ovat niin Tuija Lehtisen kuin Katja Kallionkin kirjojen edeltäjiä genressä, jonka teoksia ei poikkeuksia lukuun ottamatta (kuten Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta) sisällytetä kirjallisuuden kaanoniin. Ehkä vielä jonain päivänä romanssi ja sen pikkusisar sinkkukirjallisuus saavat arvostusta omasta vahvuudestaan – viihteellisyydestä.

Nyt 2000-luvun alussa avioliittoa tavoittelevat sinkut ovat muuttuneet 30-jotain

-vuotiaisiin uran ja perheen tasapainottelijoihin ja tätä Tyypit kuvaa osuvasti. Kirjan kertoja on hyvin koulutettu ja kultturelli kolmekymppinen nainen, jonka kokemusmaailmaan kuuluvat Milan Kunderan erehtymätön kitschin taju ja matkat Trininad y Tobagoon. Kallio kirjoittaa kaltaisilleen ihmisille eikä anna ääntä niille Siivoojille ja Lastenhoitajille, joiden maailma näyttää niin kummallisen huvittavalta norsunluutornista katsottuna.

Tyypit on novellikokoelma, jota tulee nauttia kuin suklaata: vain pala kerrallaan, ettei tule paha olo. Kallio on hauska ja viihdyttävä kirjoittaja, mutta mitään uutta hänellä ei ole tarjota lukijoilleen. Teoksen viimeinen novelli, "Pihlajasaaren Ruskea Rouva", antaa toivoa uudesta suunnasta ja vain tulevaisuus näyttää, minkälaisen kirjailijan Kalliosta vielä saamme.

Saara Sallinen

 

 

ELÄMÄ KUOLEMAN JÄLKEEN

Arto Paasilinna: Tohelo suojelusenkeli.

WSOY 2004

Arto Paasilinna tunnetaan humoristina ja nokkelana juonen rakentajana. Vakavamielinenkin lukija saattaa Paasilinnaa lukiessaan virnistää. Tämä tulee hyvin esille myös hänen uusimmassa teoksessaan Tohelo suojelusenkeli. Tässäkin juoni kehkeytyy ovelasti, lukija näkee tapahtumat ikään kuin sielunsa silmillä. Tapahtumaa voidaan verrata esimerkiksi elokuvan tai teatteriesityksen katseluun. Tohelo suojelusenkeli sisältää sopivassa määrin fantasiaa, mustaa huumoria ja luovaa verbaalisuutta. Taiteelle ominaista monikerroksellisuuttakaan Paasilinna ei ole unohtanut.

Vanha uskonnonlehtori Sulo Auvinen on äskettäin kuollut. Hän pääsee taivaaseen ja valmistuu suojelusenkeliksi. Näkymättömän enkeliseurakunnan päämaja sijaitsee Suomessa Kerimäen valtaisan puukirkon vaiheilla. Nimikkosuojeltavakseen Sulo Auvinen saa Aaro Korhosen, mikä pitäisikin olla suhteellisen helppo tehtävä hoitaa. Korhosella on sekä aikaa että rahaa ja elämä melko mallillaan.

Sulo Auvinen ryhtyykin hyvin tohkeissaan toimeen, mutta aina pelkkä into ei tahdo pelkästään riittää. Aaro saa osakseen huomata, että hänelle alkaa koitua kaikenlaisia vastoinkäymisiä, jotka ovat seurauksia kuitenkin vain hyvää tarkoittavan Sulo Auvisen suojelutoimista. Aaro Korhonen on lopulta kahden naisen loukussa. Viimein Sulollakin alkaa olla siipi maassa ja itse Pirukin sotkeutuu peliin. Lopussa onnen muruja kuitenkin riittää.

Kuolemasta kehittyy Paasilinnan käsittelyssä asia, joka huojentaa ja jolle voi nauraa. Toisaalta ennenaikainen kuolema kohtaa usein suhteellisen viattomia ihmisiä. Ollessaan hyvän asialla Sulo Auvinen aiheuttaa myös kuolemaa. Horjuuko siis moraalintaju? Voiko kuolemalla pilailla, voidaanko kuolemalla sovittaa vääryyksiä, onko murha koskaan oikeutettu? Naureskelevan lukijan omatunto – tai jokin muu tunto – saattaa helposti vastata: kyllä, kyllä tällaisessa tapauksessa.

Tämä voi olla turhaa merkitysten etsimistä teoksesta, jossa ei välttämättä merkityksiä ole. Mutta ehkäpä Paasilinna sittenkin tuolla kuoleman dramatiikalla ja komiikalla leikkiessään koettelee sekä itseään että lukijoitaan. Paasilinna luo tarkoituksellisesti ristiriitoja, joilla on syvempikin kirjallinen ja filosofinen arvo. Hyvä ja paha, elämä ja kuolema, taivas ja helvetti saavat universaaleja mittasuhteita.

Kaikesta huolimatta kirja on kuitenkin tavallisen keveä ja pikalukuinen. Tämä johtuu varmasti ainakin osaksi Paasilinnan urautuneesta kielenkäytöstä. Uusilla yhteentörmäyksillä ei oikein tunnu olevan lainkaan loppua. Lisäksi huumori on läpi koko teoksen läsnä. Vakavat ja huvittavat kohdat nollaavat toisensa.

Ehkä Arto Paasilinna voisi joskus kokeilla myös vakavaa romaania, sillä monet käänteet alkavat tuntua jo vanhan toistolta. Tästä huolimatta hän on terävä kynäniekka, romaanin rakenteen hallitsija ja taitava vertauskuvien käyttäjä. Mutta huumorin ei tarvitse silti olla aina pakollista.

Jussi Keinänen

 

 

 

 

SEPPO JOKINEN: SUURTA PAHAA

Seppo Jokisen luoma tamperelaiskomisario Sakari Koskinen seikkailee Suurta pahaa –dekkarissa yhdeksättä kertaa. Koskisen kiireettömän alkukevään keskeyttävät kirjaston hyllyltä löytyvä katkaistu sormi ja hautausmaalle avoimeen kuoppaan jätetty päätön ruumis. Myös nuhteeton kodinkonekauppias on kadonnut salaperäisesti Tampereen yössä.

Oman lisänsä tapahtumiin tuo kirjailijayhdistyksen portaikkoon kompastunut ja kuollut hämäräperäisistä rahankeruumenetelmistään poliisille tuttu boheemi runoilija Autere. Komisario Koskinen vaistoaa pitkän kokemuksensa tuomalla poliisin intuitiollaan, että tapahtumat liittyvät toisiinsa ja ilmassa on Autereen viimeiseksi jääneen runon mukaan "suurta pahaa".

Vaikean rikosvyyhdin ohella komisario Koskisella on selvitettävää myös yksityiselämässään. Suhde entiseen vaimoon on lämpenemässä, joskin kanssakäyminen työterveyspsykiatri Ursulan kanssa on lähellä johtaa epäammatillisiin ulottuvuuksiin.

Omien ihmissuhteidensa lisäksi Koskinen joutuu kantamaan huolta myös työyhteisöstään, niin nykyisen alaisensa sortumisesta alkoholiin kuin myös jo vuosia eläkkeellä olleen kokeneen rikostutkija Roineen sekaantumisesta jutun tutkintaan kohtalokkain seurauksin.

Suurta pahaa liikkuu kerronnallaan jossakin rikos- ja poliisiromaanin epämääräisessä välimaastossa. Seppo Jokinen yrittää tavoitella jonkinlaista yhteiskuntakriittistä näkökulmaa valitessaan rikoksen tekijöiksi kaiken menettäneet ja katkeroituneet pienyrittäjät. Yhteiskunnallinen ulottuvuus jää kuitenkin valitettavan ohueksi osittain jo rikollisryhmän toiminnan ja motiivien epäuskottavuuden vuoksi. Ranskan suuren vallankumouksen kuvasto tuntuu kovin päälleliimatulta ja tarkoitushakuiselta. Joensuun Harjunpää-romaanien tarkkanäköiseen nyky-yhteiskunnan ongelmia kriittisesti peilaavaan kerrontaan Jokinen ei ikävä kyllä yrityksestään huolimatta ulotu.

Jokisen teos toimii erinomaisesti helppolukuisena ja sujuvasanaisena ajanvietteenä. Kerronta etenee vauhdikkaan kiinnostavasti kohti hieman ennalta-arvattavaa loppua. Tampere elää kirjassa voimakkaasti mukana. Taitavalla ja liioittelua karttavalla tyylillään Jokinen ottaa Turku-Tampere-kilpailussa selvän erävoiton kollegastaan Reijo Mäestä. Suurta pahaa on hyvä ja konstailematon dekkari miedoin yhteiskunta- ja ihmissuhdelisämaustein.

Mikko Soukkanen

 

 

TODELLINEN SATU

Pirjo Manninen: Taikasormus

Pirjo Mannisen Taikasormusta ahmii kuin jännittävää dekkaria, vaikka elämäkertaromaanin loppuratkaisu on alusta asti selvillä: Leo ja Raili saavat toisensa, tietenkin, koska tätä rakkaustarinaa on kertomassa heidän tyttärensä Pirjo. Uskomattoman monta käännettä tarina ehtii kuitenkin saada, ennen kuin ratkaisuun päästään.

Taikasormus, Se suuri romaani joka elettiin on läheltä kirjoitettu elämäkerta, joka varmasti tekee oikeutta kohteelleen. Historiallisena viihteenäkin se täyttää tehtävänsä: romaani on mukavaa luettavaa ja sen ajankuva on tarkkaa ja faktoihin sidottua.

Manninen käyttää aineistonaan isänsä kirjeitä ja päiväkirjoja; äiti on ehtinyt hävittää omat kirjoituksensa. Tästä syystä Leo nousee kirjan päähenkilöksi ja Railin osana on olla tunteiden kohde. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä liikkui 19-vuotiaan ylioppilaan päässä keväällä 1929, kun nelikymppinen juristi alkoi häntä piirittää.

Leo Pesosen maailma piirtyy sitäkin tarkemmaksi. Tekstistä käy ilmi hänen ajatuksensa, arkiset askareensa ja yhteiskunnalliset toimensa. Osansa saavat niin vieraileva tähtinäyttelijätär kuin lapuanliikekin. Tarvittaessa Manninen taustoittaa tapahtumia hyvinkin kaukaa. Ajankuva laajenee yhden ihmisen kokemuksesta koko kansakuntaa koskevaksi. Samalla tulee kerrattua Suomen palontorjunnan historia, olihan Pesonen aikanaan alan johtohahmoja.

Päähuomio on kuitenkin Leon ja Railin rakkaustarinalla. Nykylukija saa tutustua 20–30-luvun mutkikkaaseen parisuhde-etikettiin, jota ainakaan tämä pariskunta ei tunnu ottavan liian vakavasti. Oma viehätyksensä on ajan rönsyilevällä kielellä, jota Manninen viljelee pitkissä sitaateissaan.

Teoksessa on hyvin intiimi tunnelma: Manninen kutsuu päähenkilöitä isäksi ja äidiksi, ja kaikessa huokuu lämmin rakkaus – kaipuukin – lapsuuteen ja sen ihmisiin.. Lisäksi Manninen kommentoi omaa kirjoitustyötään, joka on paikoin kuin suoraan salapoliisin käsikirjasta. Erilaisen kerrontaratkaisun tuloksena olisi saattanut hyvinkin käydä niin, että lukija unohtaisi kokonaan lukevansa tositarinaa.

Manninen ei suinkaan ole ainoa, joka on kirjoittanut vanhempiensa elämäntarinaa. Tutkiihan kirjailija siinä myös oman elämänsä kulmakiviä. Ja sitä tutkimista on ulkopuolisenkin kiinnostava eläytyen seurata. Taikasormus on laveasta kerronnastaan huolimatta ehyt ja draamallinen kokonaisuus, joka antaa lukijalle paljon: elämyksen.

L.K.

 

 

 

ELETTIHIN ENNEN MEILLÄ

Tuula Rotko: Riikka Näkijä

Tammi 2004

Riikka Laurintyttärestä on tullut Riikka Tuomaanvaimo. Klemetti, Riikan isoisä, jolta Riikka on perinyt parantajanvoimansa, on kuollut. Riikka toimii nyt hailuotolaisten parantajana.

Tuula Rotkon neljäs romaani Riikka Näkijä on jatkoa vuonna 2002 ilmestyneelle teokselle Rakkautta vainon aikaan. Mitään esteitä sen lukemiseen täysin itsenäisenä tarinana ei kuitenkaan ole, sillä viittaukset menneeseen tapahtuvat taiten, aiemmin tapahtuneet tapahtumat paljastuvat vähitellen kertomuksen edetessä. Muutama epämääräisempi muistikuva ei välttämättä tarvitse tarkennusta. Herkkätuntoiselle lukijalle voi olla jopa suositeltavaa siirtyä suoraan jatko-osaan: Riikka Näkijä on huomattavasti säyseämpää luettavaa kuin isonvihan vuosiin keskittyvä Rakkautta vainon aikaan, jossa mestaukset, tapot ja raiskaukset seuraavat toisiaan.

Riikka Näkijän individualistisen naiskohtalon kuvauksen käänteet hipovat romanttis-viihteellistä genreä, mutta historian tapahtumat ovat muutakin kuin pelkkä rakkauskertomuksen kulissi; avioliitto ei ole päämäärä vaan lähtökohta. Henkilökuvat istuvat suureen Pohjan sotaan liittyvään aikaan etenkin tehokkaan kielen avulla. Kertojan ilmaukset sekä puhekieliset repliikit vievät väistämättä 1700-luvulle, ja aikaan kuulumattomia ilmiöitä ei esiinny sen enempää kerronnan kuin tarinankaan tasolla.

Jatko-osan myötä isonvihan vauhdikkaiden käänteiden jälkeen elämä saarella on rauhoittunut, ja tarina kulkee suurten ihmiselämään liittyvien teemojen ympärillä; rakkauden, syntymän ja kuoleman lomaan mahtuu myös mustasukkaisuutta ja kateutta. Elämän kuvaus johtaa ajan tyypillisten tapojen, paikkojen ja tapahtumien osin opettavaiseenkin kuvaukseen häistä hautajaisiin.

Kristinuskon ja pakanallisen henkiuskon yhteentörmäys on eräs romaanin keskeisiä teemoja. Riikka Tuomaanvaimo ei tahdo luopua vainajien palvontaan liittyvistä tavoistaan, vaikka niin saaren pappi kuin oma aviomieskin ne tuomitsevat. Yksilöllisyydestään ja omalaatuisuudestaan huolimatta Riikka on kuitenkin aikansa yhteisöllinen ihminen, jolle tärkeintä on olla osa perhettä ja saarikollektiivia, joten vainajien henkien menettämisen uhallakin on yritettävä miellyttää eläviä ihmisiä.

Perinteisen historiallisen romaanin konvention vastaisesti Tuula Rotko sekoittaa myyttisiä aineksia realistiseen kerrontaan: keskushenkilöä Riikkaa on siunattu parantamisen ja näkemisen lahjalla, ja näyt ilmestyvät hänelle todellisina. Toisaalta kukaan kirjan henkilöhahmoista ei kyseenalaista yliluonnollisia voimia, sillä noidat ja vainajien henget ovat osa jokaisen arkipäivää. Riikka Näkijä onkin muistutus ajasta, jolloin aurinkokello mittasi vain sen omistajan asemaa, jolloin aika oli tässä ja nyt. Teos muistuttaa, että itse tekemänsä sukat ja keräämänsä yrtit voi vaihtaa tarvitsemaansa kattilaan ja että enteet ovat yhä läsnä.

Carita Järnberg

 

 

AKATEEMISTA SUORITTAMISTA JA PARISUHDEKIEMUROITA

Niina Hakalahti: Hengenahdistusta

Hengenahdistusta on Tamperelaisen Niina Hakalahden esikoisromaani. Aiemmin kirjalija on julkaissut kolme runoteosta. Romaani kertoo kolmekymppisestä Sannasta, joka on ahdistunut epävakaassa parisuhteessaan. Hän kaipaisi elämäänsä ja ennen kaikkea parisuhteeseensa pysyvyyttä ja varmuutta, mutta sitä hänen avomiehensä, pian neljäkymmentä täyttävä, itseään etsivä ja henkiseen kasvuun pyrkivä Pete ei pysty Sannalle antamaan. Sanna on miellyttämishaluinen ja velvollisuudentuntoinen akateeminen suorittaja, jonka on vaikea sanoa kenellekään ei. Tästä seuraa, että Sannan elämä on täynnä velvollisuuksia ja kilpajuoksua ajan kanssa. Hänen on myökin vaikea elää apävarmassa parisuhteessa ja joka kertakotiin tullessaan hän ensi töikseen tarkistaa, että Peten hammasharjaon paikoillaan kylpyhuoneessa. Pete taas elää vailla tarkkoja suunnitelmia, ja tekee valintansa pelkästään fiiliksen ja tunteiden perusteella. Hän ei suunnittele elämäänsä etukäteen, vaan nousee sängystä silloin kun siltä tuntuu ja päivä on onnistunut, jos meditaatio sujuu hyvin. Peten on vaikea käsittää Sannan kiireistä minuuttiaikataulua, jossa ei ole sijaa spontaaneille iltakävelyille tai yhtäkkiä päätetyille ravintolaillallisille. Peten ja Sannan erilaiset tavat suhtautua ympäröivään maailmaan ja parisuhteeseen, aiheuttavat väistämättä ristiriitoja. Sannan voimakas halu sitoutua tuntuu Petestä vain ahdistavalta.

Romaanin aihe, noin kolmekymppisten naisten vakiintumisen ja perheenperustamisen vimma, on jo melkoisen kulunut tarina. Tunnetuimpina esimerkkeinä ehkä Helen Fieldingin Bridget Jones, sekä televisiosarja Ally McBeal. Siitä huolimatta Hengenahdistusta on hauska viihderomaani, joka kirjan aloitettua vie mukanaan. Sannan henkilöhahmoon on helppo samaistua ja moni lukija löytää varmasti hänessä jotain itsestään.

T.K.

 

 

 

VARES JA KADONNEET TYTÖT

Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt.

Otava 2004

Reijo Mäen uusimmassa teoksessa Huhtikuun tytöt turkulaisetsivä Jussi Vares saa tehtäväkseen selvittää jo pari vuosikymmentä sitten tapahtuneen jutun taustoja lehtijuttua varten. Kolme parikymppistä opiskelijaa hävisi aikoinaan teille tietymättömille eikä katoamisia onnistuttu koskaan selvittämään. Tapausta kaivellessaan Vares pääsee suuremmankin rikosvyyhdin jäljille. Juttuun näyttää liittyvän prostituutiota, kiristystä sekä vaikutusvaltaisia ihmisiä yhteiskunnan ylimmiltä portailta.

Opus edustaa perinteistä dekkaria viimeistä piirtoa myöten. Siinä puolialkoholisoitunut yksityisetsivä saa tehtäväkseen selvittää asioita, joista kukaan muu ei ole onnistunut pääsemään jyvälle, ja tietysti lopulta myös ratkaisee tämän suuren mysteerin. Kirjan muutkin henkilöt ovat varsin stereotyyppisiä. Huhtikuun tytöt ei tarjoa juurikaan mitään uutta.

Kirjasta paistaa kirkkaasti läpi kirjailijan turkulaisuus. Teoshan voisi olla, jos ei nyt ihan Turun kaupunkikartan pienoiskuvaus, niin ainakin oivallinen ohjekirjanen kaupungin eri juottoloiden sijainnista kiinnostuneille. Niin tarkkaan on kirjailija paikoin innostunut selostamaan etsivän kulkureittejä kadunkulma kerrallaan, että lukiessa alkoi jo hengästyttää.

Mäki ripottelee vihjeitä paikka paikoin liiankin anteliaasti, mikä lisää juonen ennalta arvattavuutta siinä määrin, että kirjan lukeminen käy jopa hieman pitkäpiimäiseksi. Vaikka kirjan henkilökavalkadi onkin varsin mittava, ei vie kauaakaan aikaa älytä, miten kaikki liittyvät toisiinsa. Selvittäessään kirjan henkilöitten välisiä suhteita kirjailija ikään kuin hetkeksi unohtaa, mitä mysteeriä varsinaisesti oltiin ratkomassa. Siksi kadonneiden tyttöjen tapaus tuntuu ratkeavan jotenkin hätäisesti. Se on pakko myöntää, että loppuratkaisu oli kuitenkin lopulta yllätyksellinen. Ehkä lukuisat sivuhenkilöt, yksityiskohtien hengästyttävän tarkka kuvailu ja nippelitiedon viljely olivatkin juuri tarkoitetut harhauttamaan lukijaa todellisesta pääasiasta.

Kokonaisuudessaan Huhtikuun tytöt on kevyttä kenttälukemista ihmiselle, jolla ei satu olemaan mitään muuta tekemistä. Silloin kun Salatut elämätkin on peruutettu jääkiekko-ottelun takia. Paitsi jos sattuu seuraamaan jääkiekkoa.

A. S.

 

 

 

SOTAA JA RUNOUTTA PÄIVÄSTÄ PÄIVÄÄN

Pentti Holappa: Sotapäiväkirja

Pentti Holappa kirjoittaa Sotapäiväkirjassaan, mitä maailmassa tapahtuu reilun vuoden aikana. Holapan ranskalaisesta ikkunasta näkyy nizzalainen katu, välillä ruudun täyttää helsinkiläinen maisema. Kirjailija katsoo rajattua maailmaa rajattomalla mielenkiinnolla.

Holappa nimesi teoksensa Sotapäiväkirjaksi, koska Irakin sota alkoi sen kirjoittamisen aikana. Sota ei ole vain terrorisminvastaista, se on myös kirjoittajan henkilökohtaista taistelua maailman mielettömyyden keskellä – ei tosin kuolemanvakavaa taistelua vaikka kuolemasta on kyse. Holappa tukee läheisen ystävänsä, runoilija Olli-Matti Ronimuksen kamppailua syöpää vastaan. Poikkeusolosuhteidenkin keskellä kirjoittaja tavoittaa ystäviensä kanssa jaettuja elämänilon hetkiä ja jakaa ne lukijalle kuin ystävä.

Holapan kieli on pohdiskelevaa, rauhallisen tarkkailijan ja osallistujan kieltä sekä vastapainona että vastauksena tiedotusvälineiden sotakumulle. Hän sulattelee päivän tapahtumia eikä arkaile käyttää julkista tilaisuutta hyväkseen ja politikoida: hän levittää Uutispäivä-Demarin kolumninsa Sanoma-WSOY:n kautta uudestaan. Ilmaisua sävyttää ilahduttavan suora ironia: "En teeskentele vaatimatonta. Olen vaatimaton."

Päiväkirjamuotoon kuuluu olennaisena osana oman kirjoittamisen pohdinta ja arviointi. Holappakin lukee ja kommentoi kertomaansa. Metakerronnan lisäksi Sotapäiväkirjassa on metatekstuaalisuutta: teos reflektoi muotoaan rinnastamalla eri tekstilajeja. Runojen, kolumnien ja sähköpostiviestien rinnakkainelo kyseenalaistaa kirjoittamisen ja lukemisen rajoja. Toisaalta tämä kollaasimaisuus on ehkä turhankin hajanaista ja tuntuu kierrätykseltä. Kirjoitus suhteutuu myös Pentti Holapan kirjailijakuvaan. Hänen Finlandia-palkittua romaaniaan Ystävän muotokuva tulkittiin julkisuudessa tunnustuksellisena, omaelämäkerrallisena teoksena. Nyt Holappa sanookin: "Puhun itsestäni. Tämä on minun päiväkirjani."

Sotapäiväkirja on omaelämäkerrallisuuden määritelmää laajempi teos. Kolumnien kautta se lähestyy pamflettia, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivää kirjoitusta. Holapan edellinen päiväkirja Jokapäiväistä aikaa (1995) yhdisti yksityiset havainnot ja poliittisen valveutuneisuuden kirjeen muotoon. Nyt hän viestii lyhyemmin, sähköpostilla. Kirja päättyykin kädenojennukseen kohti lukijaa: kirjoittajan sähköpostiosoitteeseen.

J.S.

 

PENTTI HOLAPPA: SOTAPÄIVÄKIRJA

Puhun itsestäni. Tämä on minun päiväkirjani.

Pentti Holapan Sotapäiväkirja (WSOY 2004) on kirjailijan päiväkirja, jossa hän kertoo maailman tapahtumista omasta ja monesta muusta näkökulmasta Välimeren rannalta Nizzasta. Teos on jatkumoa Holapan aikaisemmille teoksille Ajan nuolet. Matkoja (1990) ja Jokapäiväistä aikaa. Kirje (1995), joissa Holappa kirjoittaa huomioistaan maailmalla ja maailmasta. Holappa aloittaa Sotapäiväkirjan kirjoittamisen maaliskuussa 2003, kun USA vasta suunnittelee iskujaan Irakiin. Päiväkirja päättyy toukokuussa 2004 kun Saddam Hussein on saatu kiinni, ja keskustelut Irakin jälleenrakennuksesta ovat alkaneet. Sota toimii teoksen läpi kulkevana punaisena lankana, mutta pääosassa ovat toiset asiat ja arvot.

Nizzan suomalaiskommuuni jakaa keskenään ilot ja surut. Holappa kertoo tarinaa suomalaisista ulkomailla, ja siitä miten ystävät ja kotimaan tapahtumat nousevat ennalta arvaamattomaan merkitykseensä. Holapan ystävän Olli-Matti Ronimuksen keuhkosyöpähoitoja seurataan koko yhteisön voimin, ja kun tauti viimein näyttää talttuvan on se ilouutinen kaikille. Pikku siirtokunta on seurannut sydän kurkussa O-M:n terveydentilaa ja onnekas hoitotulos koetaan ikään kuin joukkuevoitoksi. Kotimaan uutiset ja viestit ystäviltä Suomessa ja maailmalla kertovat uudella tavalla kommunikaatioriippuvuudesta, joka vaivaa länsimaisia ihmisiä kaikkialla. Kauppaan ei lähdetä kun puhelin vielä lataa akkujaan, ja päivä ilman Internetiä ja sähköpostia tuntuu mahdottomalta. Sähköpostiyhteys maailmalle tuntuu elintärkeältä ikään kuin ilman sitä ei selviäisi. Uutiset kuulee monesti päivässä monelta taholta – lyhytaalloilta Suomesta, televisiosta ja lehdistä Ranskassa sekä Internetin kautta ympäri maailmaa. Tästä tietotulvasta tulee riippuvaiseksi.

Sotapäiväkirja on kirjoitettu julkaistavaksi. Holappa on kirjoittaessaan tietoinen, ettei ole ainoa päiväkirjaansa lukeva. Hän jättää pariin otteeseen kirjoittamatta nimen tai asian, joista ei halua lukijoiden tietävän. Paikoittain tämä tietoisuus häiritsee lukemista, sillä päiväkirjan henkilökohtaisuus kärsii siitä, että Holappa aika ajoin muistuttaa lukijaa, ettei hän nyt kerro kaikkea. Sotapäiväkirjassa on Holapan omien päiväkirjamerkintöjen lisäksi kirjeitä – vastaanotettuja ja kirjoitettuja. Mukaan on liitetty myös Holapan kolumneja ja pakinoita Uutispäivä Demarissa sekä runoja sekä häneltä itseltään että Olli-Matti Ronimukselta.

Holappa kirjoittaa paljon itsestään, onhan teos hänen päiväkirjansa. Holappa ei pelkää käsitellä vaikeita asioita, kuten sairautta, vanhenemista ja jopa kuolemaa. Holappa käsitteleekin näitä asioita aivan omalla huumorillaan, joka altistaa myös kirjailijan itse tarkastelun ja huumorin alaiseksi. Rugby on vahvojen ja nopeiden urosten laji. Se herättää nostalgisia tuntoja selkävammaisessa vanhuksessa.

Katja Lindholm

 

 

 

 

TUIJA VÄLIPAKKA: HÄRKÄTANSSIJA

Gummerus 2004

Esikoisromaanissaan Härkätanssija Tuija Välipakka kertoo kolmekymppisen Tiin kasvutarinan. Tarina kulkee pääasiassa Tiin miesten kautta, ei kronologisessa järjestyksessä, vaan palaten aina uudestaan ja uudestaan Tiin elämän ensimmäiseen mieheen, isään, ja Tiin elämän toiseen mieheen, aviomies Mikaeliin. Melkein koko teoksen ajan Välipakka kuljettaa mukana Tiin elämän kolmatta miestä luonnehäiriöistä Samuelia. Samuelin ja Tiin tarina kerrotaan ensi tapaamisesta lähtien ja juuri tuo suhde on teoksen härkätanssi. Tiin ja Samuelin härkätanssi on kuitenkin sitä, että Tii on ikuinen Samuelin lupausten täyttämisen odottelija ja Samuel heittelee Tiille toinen toistaan tyhjempiä lauseita, ruusunpunaisia lupauksia. Lukijan on helppo arvata Samuel niljakkaaksi valehtelijaksi, niin selkeitä vihjeitä Välipakka antaa lukijalle. Samoin lukija laitetaan lukemaan melkein koko kirja ennen kuin Tiin psykiatri sanoo Tiille sen, minkä lukija on tiennyt alusta lähtien: Vaikuttaa siltä, että sinulla on voimakas tarve ripustautua ihmisiin, lähinnä miehiin ja lisäksi aika epärealistinen kuva siitä, miten sinua saa kohdella. Lukija kysyy, miksi Tii sietää kaiken ja miksi Tii ei tajua? Kysymyksiin ei tule vastauksia ja juuri siinä Välipakan tarina jää niin kovin ohueksi. Välipakka ei juuri yritä selittää alistuvan ja tahdottoman naisen psykodynamiikkaa, sisäistä maailmaa. Tiin irrottautuminen ripustautujan avuttomasta roolista jää kirjan loppuun. Tosin kehitys on salamannopeata, sillä apaattisesta pillerinpopsijasta kasvaa muutamassa sivussa nainen, joka tajuaa, ettei voi onneaan vain toisesta ihmisestä löytää.

Välipakan teoksen henkilöt ovat joko hyviä naisia tai pahoja miehiä. Tii on tahdoton ja katseen ja toiminnan kohde. Tiin äiti, hyvä nainen, saa vapautuksen aviorikokselleen, sillä kyseessä oli rakkaus. Petollisesta kaverista Saanasta tehdään lopulta hänestäkin kärsijä ja lähes jalo ja epäitsekäs kaveri, joka luopui rakkaudestaan kaveruuden nimissä. Miehet ovat kuitenkin toinen toistaan heikompia ja niljakkaampia. Mustasukkainen juoppohullu isä tappaa äidin. Aviomies Mikael kävelee naisensa yli miten tahtoo ja kuolleenakin hänen ruumiinsa pitää tahrata uusilla paljastuksilla. Huipennus on patologinen valehtelija Samuel. Olisiko näitä stereotyyppisen pahoja mies- ja stereotyyppisen hyviä naishenkilöhahmoja voinut hieman sekoittaa keskenään?

Annamaija Nieminen

 

 

KOSTO JA KAUPUNKI

Outi Pakkanen: Punainen pallotuoli

Punainen pallotuoli jatkaa Outi Pakkasen menestyksekästä dekkarikirjailijan uraa. Se on kertomus yksinäisistä ihmisistä, elävästä kaupungista, kostosta ja syyllisyydestä. Keskushenkilöinä on kaksi naista: nuori Noora, joka tuskailee isättömän lapsensa kanssa, ja samassa talossa asuva vanhempi Eila, joka saa harmaaseen elämäänsä sisältöä ryhtyessään huolehtimaan Noorasta ja tämän vauvasta. Ympärille kerätään joukko kukin omalla tavallaan hukassa olevia ihmisiä, Nooran ystävä Jonna, lääkäri Sakari, sisustusliikkeen pitäjä Veli-Pekka, hänen vaimonsa, ynnä muita. Kun eräs heistä yllättäen katoaa, alkavat salaperäiset yhteydet rakentua heidän välilleen.

Pakkanen rakentaa kyllä huolella asetelmaa, jonka liitoskohdat paljastuvat vähitellen loppua kohti, mutta teosta vaivaa jonkinlainen sanonnan tavanomaisuus ja kenties liiankin hidas eteneminen kohti huippukohtaa. Kokemus jää hiukan laimeaksi, etenkin kun salaisuuksien ratkaisut ehtii melkein arvata ennen niiden selviämistä. "Kuilunreunat" eivät siis kuroudukaan jännittäväksi vyyhdeksi, vaan ikään kuin rispaantuvat ennen aikojaan.

Henkilökuvat piirtyvät varsin kiinnostaviksi ja eläviksi: etenkin Eilan ja Nooran voi hyvin nähdä silmissään hieman säälittävänä kaksikkona, jonka yritys yhdistää voimansa on epäonnistunut. Eila pitää itseään Nooran pelastajana, vaikka hän itse on pelastuksen tarpeessa. Hyvää samastumiskohdetta hahmoista ei oikein löydy, mutta Eila on sittenkin myötätuntoa herättävin.

Teos sisältää tarkkasilmäistä ajan- ja Helsingin kuvaa. Juuri se, että Stockmannin seinillä liehuvat keltaiset Hullujen päivien mainoslakanat, ja että esimerkiksi Eilan henkilöhahmo on niin arkinen, suorastaan stereotyyppisen tavallinen, että häntä tuskin huomaa, toisaalta luo tarinaan uskottavuutta, ja toisaalta vähentää sitä. Kuka ei olisi joskus tuntenut halua kostaa ja tehdä jostakusta sijaiskärsijää? Kostoon rikoksen kautta ryhtyvän on ilmeisesti oltava kuitenkin mielenvikainen, se on ainoa uskottava perustelu.

Dekkariksi teos ei ole mitenkään perinteinen. Sen lähtökohtana ei ole "kuka sen teki ja miksi" – kysymys. Päinvastoin mysteeri on, mitä ylipäänsä on tehty. Rikosta ei selvitetä, vaan se selviää itsestään sen jälkeen, kun on ratkennut, onko rikosta edes tehty. Pakkanen tuntuu kuitenkin antavan melko paljon sijaa silkalle hahmojensa päivittäisen elämän kuvaukselle niin, että rikosaihe jää taustalle, ja silti sen läsnäolon aavistaa koko ajan.

Punainen pallotuoli tuntuu loppujen lopuksi olevan jotakin hieman dekkarin lajityypin vierestä. On kyse katkerasta, vähän vinksahtaneesta mielestä ja siitä, mihin se voi johtaa: ihmisen paha olo, joka koskee kaikkia, vaikka ehkä eriasteisesti, muuttuu pahuudeksi, joka ei edes ymmärrä omaa pahuuttaan.

Katariina Saarinen

 

 

MIKAELAN ENKELIT HAKU PÄÄLLÄ

Tuija Lehtinen: Mikaelan enkelit

Tasaisen varmaan tahtiin sekä nuorisolle että aikuisille naisille romanttista ja vauhdikasta ihmissuhdeviihdettä tehtailevalta Tuija Lehtiseltä on ilmestynyt 21. aikuistenromaani Mikaelan enkelit, joka on jatkoa Lehtisen edelliselle teokselle Rafaelin enkeli. Mikaelan enkelien keskushenkilö on alle 30-kymppinen Mikaela, joka on perinyt veljeltään baarin ja juuri perustanut myös oman mainostoimiston. Molempien pyörittämisessä riittää työtä, ympärilläkin vilisee mitä värikkäimpiä tuttavuuksia, SITÄ OIKEAA vain ei näy.

Mikaelan enkelien kerronta on Lehtiselle ominaiseen tyyliin suoraa, reippaaseen tahtiin etenevää. Teosta on helppo lähestyä ja lukemista on jopa vaikea keskeyttää. Tekisi mieli ahmia koko romaani kerralla. Kuitenkin juuri selittämisessä on Lehtisen kerronnan ongelma, mikä näkyy Mikaelan enkeleissäkin. Tapahtumia ja syy-yhteyksiä kuvaillaan juurta jaksaen, vaikka niistä voisi paljastaa vain vähän kerrallaan. Esimerkiksi heti teoksen 10 ensimmäisellä sivulla esitellään 20 eri henkilöä ja selitetään, mikä yhteys kenelläkin on mihinkin tapahtumaan. Jos jokin asia jää kronologisessa järjestyksessä kuvailematta, varmasti se kerrotaan kankean aasinsillan kautta viimeistään seuraavassa kappaleessa päähenkilön muistelemana. Aivan kuin Lehtisellä olisi kova kiire kertoa kaikesta, samalla silti peläten lukijan unohtavan, missä kunkin käänteen kanssa mennään. Jotkut käänteistä ovat niin uskomattomia, että ne taas uskottavuutensa säilyttääkseen kaipaavat selittelyä. Yllätyksiäkin juonesta toki löytyy, mutta loppuratkaisu Mikaelan miesvalinnan suhteen ei voisi olla ennalta arvattavampi eikä loppukohtaus kliseisempi.

Suoruus on henkilöhahmojenkin ongelma. Suurin osa niistä on harmaan tasapaksuja ja muutaman arvotuksellisemman kohdalla jännitys onnistutaan latistamaan vihjailemalla heidän salaisuuksistaan liikaakin. Huvittavaa on, miten Lehtinen selvästi yrittää tuoda teokseensa nykyaikaisuutta homon ja transvestiitin kautta, jotka hän kuitenkin sortuu kuvaamaan stereotyyppisesti ja huomiohakuisesti. Harmittavin hahmo on silti itse päähenkilö. Vaikka Mikaela näennäisesti on touhukas ja nykyaikainen nuori nainen, hänen ajattelutapansa on muinaisuudesta; nainen ei ole mitään ilman miestä ja mies on onnellisen elämän ehto. Näppäränä tyttönä hänellä onkin koko ajan haku päällä: jokaisesta uudesta miestuttavuudesta mietitään, olisiko tämä potentiaalista ainesta, vanhoista taas pohditaan, mikä heissä on vikana. Samanlainen jahtausvietti on teoksen muillakin naisilla. Sanoma tuntuukin olevan " miehen kautta onneen", tosin on mukana vanhaa kunnon paha saa palkkansa –mentaliteettiakin.

Kielenkäyttö Lehtisellä on tässäkin teoksessa värikästä mutta ennen pitkää erikoiset ja humoristisiksi tarkoitetut ilmaukset alkavat pistää silmään. Nuorekkaan kielen tavoittelussa keski-ikäinen Lehtinen ei ole onnistunut vaan käyttää epäaitoja tai jo viisi vuotta sitten muodista poistuneita ilmauksia. Teos on kyllä ajan hermolla käsitellessään trendikästä mainosalaa, henkilöiden puhuessa kamerakännyköistä, tosi-TV:stä, Miljonääri-Jussista ja wrestlingistä sekä järjestettäessä Idols-tyylinen laulukilpailu, mutta nykyilmiöitä tulee tekstissä vastaan niin paljon, että ne alkavat tuntua Lehtisen vakuuttelulta aikaansa seuraamisesta.

Mitään uutta Mikaelan enkelien ei voi sanoa saavuttavan tarjotessaan lähinnä valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja ja vanhanaikaisia naiseuden normeja nykyaikaiseen miljööseen kätkettynä. Se on vain yksi rivi lisää versiokirjailija Lehtisen pitkään teoslistaan. Jos ei kuitenkaan turhan kriittisesti halua teosta tarkastella, onhan se ihan harmitonta ja mukaansatempaavaa sunnuntaiviihdettä.

Soili Melkas

 

 

 

AHNEUS MAAN PERII - MATERIALISTISTA MACHOILUA PUNAVUORESSA

Tuomas Vimma: Helsinki 12

Onko sinulla 18-vuotias herkkupeppu pikkusisko, joka harrastaa lähes kaikkia metsästys- ja kamppailulajeja, loihtii ammattikokeillekin haastavia gourmee-ruokia, ja majailee yläluokan seurapiireissä, kuten arabihallitsijoiden ja Paris Hiltonin luona sekä NATOn tukikohdassa? Niin, ei minullakaan tällaista siskoa ole. Mutta Tuomas Vimmalla on, ja eräs kyseisellä nimimerkillä varustautunut nuori mieshenkilö on kirjoittanut Helsinki 12 nimisen teoksen supersiskosta ja Tuomaksesta.

Kolmesataasivuisessa viihdepaketissa minäkertoja Vimma käy läpi perverssiä sisarsuhdettaan. IT -noususta huumaantunut isoveli rakastuu hain-nahkapöksyprinsessaan, jonka kehoa "bulimia pukee hyvin" - mitat 173cm/ 47kg, rasvanpuute rinnoissa paikattu veljen muotoilemilla silikoneilla. Kukapa voisi olla egoisti Tuomakselle täydellisempi nainen? Machona hän on teettänyt siskosta esineen, joka nostaa monta pistettä hänen statustaan.

Vimma on moraaliton materialisti, jonka jargon on muotilehdistä kopioitua tuotemerkkien luettelua. Hän tuntee autot, vaatteet, ruuat, kengät, korut jne., ja ihmisarvo mitataan Tuomaksen maailmassa juuri brandien kautta. Ammatiltaan hän on ylipalkattu alityöllistetty AD. Väärennetyillä papereilla hankittu työ tarjoaa Vimmalle mahdollisuuden loistokkaaseen sikailuun: kokaiinia sekä viina virtaa, ja seteleitä riittää huorien nöyryyttämiseenkin.

Lukijaa teoksessa, etenkin sisaruussuhteessa, häiritsee epäuskottavuus. Seikkailu-, gootti- ja fantasiankertomuksen elementtejä lainaileva romaani nostattaa tytön myyttiselle tasolle, ja epäselväksi jää, missä määrin sankaritar on teoksessa todellinen. Myös loppukohtaus ohjaa tulkintoja teoksen fiktiotasoista erisuuntiin.

Eroottisen sukurutsateeman ohella IT -sirkuksenkin kuvaus jää puutteelliseksi, eivätkä nämä näyttämöt yhdisty vaivattomasti toisiinsa. Intensiteetti katoaa teoksen keskivaiheilla, ja tuntuu kuin siirryttäisiin eri kertomukseen, jossa alkupuolen kyyninen minä aloittaa kosiskella lukijaa splätterikohtauksilla.

Yliampuvuudessaan teos häilyy parodian ja äijäfantasian välillä. Vimma on kirjoittanut kulutusjuhlamessunsa sävellajiin, jonka lukija ei voi olla varma, onko päähenkilön tarkoitus olla tunneälyltään lapsuuden narsismiin jämähtänyt karju, vai sen parodinen toteutus.

Teoksessa tiuhaan siteerattu Oscar Wilde on eräs avain dandyilyyn, mutta tekstin laatua vertailtaessa tämä "esi-isä" on Vimman saavuttamattomissa. Pikemminkin käyttäisin luokittelussa kotimaisia mieskirjailijoita - mielestäni Helsinki 12 on sekoitus Salaman härskiyttä, Ruuthin slangia, Kihlmanin yläluokkaista neuroottisuutta ja Westön nousukausitunnelmia, joskin myös heihin on Tuomaksella matkaa.

Parasta Helsinki 12:ssa on kieli. Vaikka kirjoitusvirheitä löytyy, eikä slangikaan ole täysin puhdasta, sen svengi on teoksen voima. Hollywood-kliimaksinen tarina ei yksin riittäisi edes markkinoita kosiskelevaksi viihdekirjaksi.

Tiina Lehikoinen

 

 

 

HÄNEN ON VALTAKUNTA, MUTTA MINÄ HALUAN SEN

Juha-Pekka Koskinen: Ristin ja raudan tie

Mikael Canmore on ommellut nuttuunsa ristin ja matkaa Ranskan Toulousesta Jerusalemiin ristiretken hengessä. Kristuksen haudan vapauttaminen vääräuskoisten käsistä onnistuu vain verenvuodattamisen kautta, ja lopulta Mikaelkin ymmärtää, että taistelu Pyhästä maasta Kristuksen nimissä on muutaman menetetyn ihmishengen arvoinen. Juha-Pekka Koskisen esikoisteos Ristin ja raudan tie on kertomus 1000-luvun alun maailmasta, jolloin kristityt valloittivat Jerusalemin turkkilaisilta.

Koskinen on taitava kirjoittaja ja kertomus kulkee loppuaan kohti vauhdikkaasti ja viihteellisesti, toisin kuin ristiretkeläisten valloituskulkue. Ristiretken rinnalla kulkee Mikaelin ja hänen rakastettunsa Michellen tarina. Mikaelia johdattaa eteenpäin vala Jumalalle, mutta myös rakkaus ja tahto löytää kadonnut Michelle, eikä pyhimyksenkaltainen päähenkilö pelkää mitään muuta, kuin rakkautensa menettämistä.

Mikael on kiinnostavan ristiriitainen minäkertoja. Hän on nöyrä vannomalleen valalle, mutta kaikessa hurskaudessaan ylväs soturi, jopa sankarihahmo. Hän moittii muita ristiretkeläisiä valapatoiksi ja ahneiksi ryöstäjiksi, mutta toimii itse vaikutusvaltaisimpien kaupunginvalloittajien sanansaattajana. Tavatessaan ystävänsä ensimmäistä kertaa ritari Tancred kysyy häneltä: "Olet pelottava mies Jumalan soturiksi, Mikael. Itse Kristusko sinua on opettanut?".

Historia maistuu puulta ja vereltä

Ristin ja raudan tie noudattaa kursailematta historiallisen romaanin tavanomaisinta linjaa. Mikael Canmore on nykyaikainen ajattelija sijoitettuna vuosituhannen takaiseen aikaan. Hän on aikakautensa mullistuksen pohtija ja kokija, kuten edeltäjänsä Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim. Tavanomaisuus on historiallisen romaanin perinteiden kunnioittamista, mutta sellaisenaan yllätyksetöntä. Ristin ja raudan tie kaipaa rohkeampaa näkökulmaa, jotakin uutta eurooppalaisen ja länsimaisen ajatusmaailman tilalle. Historiallinen kehys ja tarinan päämäärä antavat oikeutuksen verenvuodatuksella mässäilyyn, mutta toistuvat kuvaukset irtileikatuista päistä eivät nosta kirjan arvoa.

Mirkka Ruohonen

 

 

KESKI-IKÄISTEN NAISTEN SALATUT ELÄMÄT

Sari Malkamäki: Urheat pienet naiset

Sari Malkamäen Urheat pienet naiset on lennokkaalla kuvailulla maustettu pienoisromaani. Se ei ole sankarillinen selviytymistarina, jonka lopussa kaikki ovat voittajia ja ongelmat ratkaistu. Sitä vastoin se esittelee neljän eri päähenkilön kautta yritystä selvitä eri tavoin elämän kompastuskivistä. Vaikka teos muodollisesti sitookin elämänkohtalot lopussa yhteen, se jättää silti päähenkilöiden yksittäiset tarinat vielä avoimiksi.

Teoksen juoni on teennäisen kekseliäs tarina neljästä nelikymppisestä naisesta, jotka vuosien jälkeen löytävät jälleen toisensa. Juoni punoo kyllä yhteen vanhojen luokkakaverien kohtalot, mutta jää muuten kovin pinnalliseksi ja vaisuksi. Yksittäiset elämänkohtalot muodostuvat paljon mielenkiintoisemmiksi kuin niitä toisiinsa liittävä menneisyys.

Siinä missä juoni epäonnistuu, kuvailu kukoistaa. Malkamäen tyyli kuvata tunteita ja elämän pieniä yksityiskohtia, yhtälailla hilpeitä kuin raastaviakin, pitää otteessaan. Olennaisessa osassa on myös se, että tuttuja, helposti itsestäänselvyyksinä otettavia asioita nostetaan korostetusti esille ja näytetään kokonaan uudessa valaistuksessa.

Neljän eri minäkertojan kautta teoksessa avataan ikkunoita yksinäisyyden ja keski-iän kriisin teemojen eri muunnelmiin. Vuorottelevat minäkertojat tukevat hyvin Malkamäen tyyliä luoda tarina kokoamalla sitä pienistä palasista, kurkistuksista keski-ikäisten naisten salattuihin elämiin. Näkökulman vaihtelu vie lisäksi juonta eteenpäin sopivassa tahdissa, pienin sykäyksin.

Valitettavasti hyvä tarina kärsii lopussa, kun teoksen loppukohtauksesta muodostuu hieman liian ennalta arvattava. Lopusta paistaa vahvasti läpi tarve kertoa lukijoille, mikä tämän tarinan opetus on. Aikuisille suunnatussa pienoisromaanissa tällainen itsestäänselvyyden sormella osoittelu tuntuu jopa häiritsevältä.

Laura Santala

 

 

PUUTALOKAUPUNGIN MENNEISYYDEN MAISEMA

Pirjo Tuominen: Vihreät oksat

Pirjo Tuomisen Vihreät oksat vie lukijansa seuraamaan neljän naissukupolven elämää Lappeenrannassa. Tapahtumien aikajana ylettyy keisarinvallan ajalta 2000-luvun alkuun, muodostaen eri ihmiskohtaloista yllättävänkin selkeän tarinakokonaisuuden.

Romaani alkaa tilannekatsauksella vuoteen 2001 ja keskushenkilö Rea Roseniuksen elämään. Rea on varakas ja menestynyt liikenainen, hän edustaa sitä mihin sukupolvet hänen edellään ovat pyrkineet, kuitenkaan onnistumatta. Hän on onnistunut kiipeämään vihreämmille oksille. Alkuasetelmista siirrytään liki sata vuotta taaksepäin, seuraamaan Rean äidinäidinäidin Hildan kamppailua yksinhuoltajana pula-ajan Suomessa. Tapahtumat seuraavat toisiaan kronologisessa järjestyksessä, keskittyen Hildan jälkeen tämän tyttäreen Helenaan, tyttärentyttäreen Eevaan ja lopulta Reaan. Sisarukset esiintyvät taustajoukkoina ja tukipylväinä, mutta myös verivihollisina.

Tuominen kuvaa elävästi lapsuutensa puutalojen Lappeenrantaa, yhdistäen tarun ja todellisuuden eheäksi ja uskottavaksi kokonaisuudeksi. Henkilöiden elämien ala- ja ylämäet seuraavat tiivisisti maan ja maailman tapahtumia - milloin sota verottaa perheen miehiä, milloin lama romauttaa toimeentulon. Kuvaus keskittyy lähes poikkeuksetta suvun voimakkaisiin ja yritteliäisiin naisiin, miehet edustavat tässä tarinassa pelkkiä statisteja. On jopa koomista, miten miehet raivataan pois tieltä: yksi kuolee omaa taloa rakentaessa, toinen juo itsensä hengiltä ja kolmas jää auton alle. Tuomisen naiset kuolevat ainoastaan vanhuuteen.

Romaanin historiallinen kuvaus on kiehtovaa, koko maata koskevat tapahtumat konkretisoidaan koskettamaan yhden suvun elämää. Juonenkäänteiden tai henkilöhahmojen hienoinen ennalta-arvattavuus ei häiritse, vaan antaa tilaa sille kulttuurihistorialliselle maisemalle, jonka tarina lukijan silmien eteen levittää.

Menneisyyden tulkitsemisen Tuominen hallitsee moitteetta, mutta kirjan nykyaikaiset hahmot ovat vastenmielisen stereotyyppisiä. Kuten Rea, liikenainen joka on loukannut polvensa kompastumalla lontoolaisen tavaratalon mattolistaan, tai Elsi, solakka ja ruskettunut kohta valmis diplomi-insinööri jonka sulho on rikkaan norjalaisen bisnesmiehen hauskannäköinen poika. Olisikin sopinut toivoa, että Tuominen olisi keskittynyt pelkästään historialliseen kuvaukseen ja jättänyt nykyajan rikkaat sikseen. Genreen sijoittuessaan tyypittely on tässä historiallisessa viihderomaanissa ymmärrettävää, mutta silti kontrasti menneisyyden ja nykyisyyden kerronnan välillä tuntuu liian räikeältä.

Heli Koponen

 

 

 

KONSTA PYLKKÄSEN PALUU

- kortteerin etsimisestä omaperäisiin ajatuksiin

 

Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Veikko Huovinen on tehnyt jälleen loistavan paluun Kosta Pylkkäsen maailmaan vuonna 2004 ilmestyneellä kirjallaan Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Huovinen jatkaa samaa loistavaa kirjoittajanlinjaansa kuin jo vuonna 1952 ilmestyneessä kirjassaan Havukka-ahon ajattelija. Ensimmäinen osa sai silloin ennenkuulumattoman suosion ja Konsta Pylkkänen otettiin avosylin vastaan. Sotakorvauksia maksavassa Suomessa Havukka-ahon luonnonkuvaus ja huumori antoivat Huoviselle Suomen rakastetuimman kirjailijan leiman. Maan jälleenrakennus tunnelmiin Huovisen lempeä huumori ja kaukaa salaviisas Konsta Pylkkönen olivat enemmän kuin tervetulleita.

Toista osaa lukiessa voi sanoa, että Huovinen ei petä lukijaansa tässäkään kirjassa, vaan ottaa paikkansa heti ensimmäisestä sivusta alkaen. " Joka ukko meistä vanhenee, se on vuorenvarmaa. Kyllä sitä vaan aidastuu, kasettuu, käpristyy pesäänsä jos sellaisen löytää. Viimein nyykähtää sijalleen, niin että kanttuvei. Se on elämän niva ennen tummaa suvantoa. "

Veikko Huovinen jatkaa jälleen suomalaisen kansakuvauksen keskeistä humoristista linjaa: tapahtumapaikkana on syrjäseutu. Konsta Pylkkänen, sitkeä ja viisas korpifilosofi, liikuskelee metsien keskellä etäällä kaupungeista ja asutuskeskuksista. Tuumiskeleva, elämän salaperäisten syy- ja seuraussuhteiden pohdiskelija on salaviisas, utelias, ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta yhä edelleen. Ajan hammas ja harmaat hiukset eivät ole kuluttaneet ja vieneet Konsta Pylkkäsen paljaita jalkoja, lapsenomaista mieltä sekä tuumiskelevia, suuria elämänfilosia pohdintoja.

Konsta on viettänyt nyt jo pitkät ajat Lapissa valtion tutkimuslaitoksessa apumiehenä. Nyt Konsta palaa kotiseuduilleen ja huomaa että osa tutuista kasvoista on jo hävinnyt. Mooses Pessikin on jo kuollut pois. Yhä edelleen Konstaa kuitenkin ihmetyttävät epäilyttävät moottorisahat ja muut salaperäiset ilmiöt: hirsilinnassa asuvat lintumaalarit ja kiiluvasilmäiset kivien räjäyttelijät. Mitä virkaa oikeastaan onkaan lentokaloilla Atlantin selkävesillä? Ihminen luulee tietävänsä kaiken. Mutta tietääkö kuitenkaan? Mielenkiintoista pohdintaa löytyy myös ruumiin elinten ja toimintojen kohtalosta: mikä onkaan keuhkojen ja munuaisten tehtävä? "Keuhkolla, silmällä ja korvalla on suora kosketus ympäristöön. Ne ei tule mökkihöperöksi." Mihin oikeastaan työ häviää? Loppuuko aika todellakin niin, ettei jää muruakaan jäljelle?

Kokonaisuudessaan kirja jatkaa siis samoja linjoja, ja jo Huoviselle ennestään tuttuja, omaperäisiä ja arvostettua piirteitä: humoristisuus, satiiri, osittain groteskiuskin, yhteiskuntasatiirikkous; hymyilevä, pilke silmäkulmassa, viisasteleva-ote. Ei ole turhaan sanottu, että Huovinen on oman tiensä kulkija, oivaltava vastarannan kiiski, ja ennen kaikkea voimakas yhteiskuntakriitikko. Hovikapinallisena: kaupunkilaisten ja yhteiskunnallisen modernisaation kriitikkona Huovinen ottaa ilkikuriseen käsittelyynsä omahyväisyyden, turhan luulottelun ja itsetärkeyden. Pienet tapahtumat, muille merkityksettömiltäkin tuntuvat, saavat Pylkkäsen ajatusmaailmassa suuret mittasuhteet. Ivan, ironian, parodian ja satiirin kautta paljastuu Huovisen tekstin terävyys.

Yhä edelleen Huovinen kysyy: osaammeko nauraa itsellemme? Ja ennen kaikkea: osaammeko ihmetellä, katsella ympärillemme; katsoa pintaa syvemmältä?

Huovisen taiteellinen tyyli ei petä siis tässäkään kirjassa: eri ainekset yhdistellään kirjassa sopivaksi kokonaisuudeksi huumorin ja lämpimän maanläheisyyden keinoin. Veikko Huovinen onkin joskus osuvasti sanonut: "Huumori kumpuaa syvemmältä: maapallon pinta on kuin yksitoikkoinen, ruma ja iso komposti. Kun sitä sopivasti kuopaisee, esiin tulee toukka tai ötökkä." Leikin varjolla voi sanoa isojakin asioita. Huovisen kirjaa lukiessa huomaa, ettei ole ihme että Huovisen lempikirjailijoita ovat Nikolai Gogol, Anton Tsehov, Aleksis Kivi tai vaikkapa Pentti Haanpää. Voisiko olla jopa niin, että Konsta Pylkkänen toimii tämä uuden ajamme Don Quijotena?

Konsta Pylkkänen sielun ja ajatusten filosofioineen on edelleenkin ajan hermolla olevaa. Terävä yhteiskuntakriittisyys tulee nyt lähemmäksi kuin koskaan nykyajan kiireistä ihmistä. Konsta Pylkkäsen lailla kirja asettaa kysymään: onko minulla, sinulla enää aikaa kuunnella? Pysähtyä vain hetkeksi?

Huovisen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria on suositeltavaa lukemista kaikille, jotka haluvat hetkeksi pysähtyä, ja ottaa Konsta Pylkkäsen, korpifilofin, mietintämyssyn päähänsä, ja hiljentyä nykyajan melskeeltä ja vilinältä. Ehkäpä Veikko Huovisessa on itsessään jopa Kosta Pylkkäsen alter egoa?

Kirja sisältää loistavaa huumorilla höystettyä kerrontaa. Kielikuvien ja sanojen rikkaus ei jätä tyhjäksi lukijaansa. Yhteiskunnan rakkikoirana, humoristina ja satiirikkona Huovinen käyttää kirjassaan yllättäviä vertailuja ja rinnastuksia. Joku on sanonut hyvin, että Huovisen huumori on monikerroksista ja avaa silmät näkemään maailman uudessa valossa. " Kirjaa lukiessa voi sanoa, että niin tosiaan on. Räväkkyys ja iskevyys eivät petä lukijaansa tässäkään kirjassa. Veikko Huovisen sanoin: " Yksi asia on varma. Huumori ei kuole."

Ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa sopii ja pitää yhä edelleen kyseenalaistaa. Kirja ei ole pähkähullua, vaan totisinta totta. Ja vaikka ei saisikaan paljastaa liikaa, paljastanpa kuitenkin: kyllä Konstakin kirjassa oman paikkansa ja kortteerinsa löytää.

Kuten on löytänyt suomalaisten mieliin ja sielun syövereihinkin jo kauan aikaa sitten. Ja sama paikka pysyy vieläkin. Sitä sen enempää kiistämättä.

Salla Järveläinen

 

 

 

MAKSAMME VELKAA

 

Reko Lundán: Rinnakkain

WSOY 2004

Reko Lundán tuo edellisen kirjansa Ilman suuria suruja mukaisesti aiheensa lähelle. Rinnakkain-teos käsittelee, ei sen vähempää kuin elämän tarkoitusta. Tässä teoksessa se on asuntolainasta selviytyminen ja asunnon arvon säilyttäminen. Reko Lundán (1969) onnistuu välttämään ikäluokkansa miesten viime aikaisten kirjojen ja dokumenttielokuvien pateettisen tilitystyylin.

Edellisen kirjan perusteella pohtii, kumpi on ensin, muna vai kana? Kertoiko Lundán seurauksista ensin ja nyt lähtötilanteesta? Saattaahan olla, että Lundán vain osaa ammentaa suomalaisesta elämänmenosta romaanin arvoista aineistoa ilman syy-seuraus suhteiden setvimistä.

                      Rinnakkain käsittelee ajankohtaisia aiheita ja perustukset on rakennettu kuin valistuneen ihmisen elämänhallintaoppaasta. Tarinassa on ehkä ollut tarkoituksenmukaistakin selvitä sairaudesta kyetäkseen työhön, mutta onko provokatiivista että lapset, tulevat vaikuttajat, huomioidaan kuin asuntolainamainoksessa: kuuluvat asetelmaan vetoamaan tunteisiin. Päämäärän saavuttamiseksi kaikki keinot ovat sallittuja.

Kirjassa kuvaillaan keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämää vuoden ajalta. Kesäisestä idyllistä kuljetaan vaiheikkaiden tapahtumien kautta takaisin kesätunnelmaan. Tiedotusvälineiden otsikoista poimitut tilanteet auttavat lukijaa tunnistamaan tilanteet ja vertaamaan omia käsityksiään asioista. Henkilöt on tyypitelty stereotypioiden avulla. Lukijalle on helppo ymmärtää rivitaloyhteisön muodostumisen sattumanvaraisuus ja yhteisöllisyyden pakko asunnon arvon säilyttämisen puolesta.

                      Aiheiden ajankohtaisuus sekä helpottaa, että rajoittaa kirjan lukemista. Samoin on vaikea ajatella ihan elämää kokemattoman (nuoren), löytävän samaistumiskohteita tekstistä. Kirja toimii ajankuvana. Lainankorkoprosenteista ja työelämän tulostavoitteiden koskettamattomissa elävälle annetaan tilaisuus tirkistelyyn. Kukaanhan ei tunnusta olevansa keskivertokansalainen tässä yksilöllisyyden yhteiskunnassa.

                      Rinnakkain antaa lukijan tulkita rinnalla kulkemisen ja rintamana seisomisen ulottuvuudet omien kokemustensa mukaan. Kirjassa ei ohjailla tai arvoteta kenenkään valintoja puolesta tai vastaan. Karkeasti ilmaisten, jokainen toimii niin että se riittää, ei hehkuteta suurilla tunteilla eikä etsitä elämän sisältöä. Reko Lundán ei lähde naivisti kritisoimaan taloudellisia kovia arvoja, ne häivytetään taustalle ilman kommentointia, itsestään selviksi elämän edellytyksiksi.

Päähenkilön, Jarmon työ on puuduttavaa , hän kokee asiakkaansa vain vuoronumeroina; jo ammattitaitoon kuuluu olla ottamatta henkilökohtaisesti kantaa. Vaimo lähtee vuodeksi Brysseliin ja Jarmo jää lasten- ja kodinhoitajaksi suomeen. Huolehdittavana on myös rivitalon saunatiloista paljastunut kosteusvaurio ja naapuritontille suunnitteilla oleva asuntola.

                      Rivitaloyhtiössä asuu kansainvälisen politiikan asiantuntija joka kommentoi tiedotusvälineissä Irakin sotaa, yksinhuoltajan on ristiriitaista vastustaa asuntolahanketta adressia laatimalla ja samaan aikaan puolustaa suvaitsevaisuutta. Nuori isä pakenee työhönsä lapsiperheen arkea. Työtön, vaimon hylkäämä mies, keskittyy juomaan alkoholia päivästä toiseen, peruspäiväraha-aika tosin lähestyy, eikä sillä summalla käydä lähikapakassa.

                      Reko Lundán ei moralisoi eikä alleviivaa henkilöitään. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole karikatyyri, vaan hyvinkin jokaisen tunnistettavissa pysäköintialueella, työpaikan käytävällä tai päiväkodin eteisessä kohdattavasta. Kirjan henkilöiden väliset suhteet on toteutettu realistisesti: työpaikalta, kaupan ja päiväkodin kautta kotiin. Kun einesruoka on syöty ja television lasten ohjelmat katsottu, niin pitäisi kyetä nukkumaan, jotta selviytyisi seuraavasta päivästä.

 Jarmon uni ei vain tule. Psyykkisen sairastumisen kuvauksessa Lundán onnistuu välttämään ylilyönnit. Sairastuneen itsekeskeisyys ja tunnekuolleisuus, kuten myös toipumisessa mieleen tuleva häpeä: miten itse suhtautuisi naapuriin tai työtoveriin jonka tietää sairastaneen masennuksen tai burn outin.

                      Onneksi kirja ei taivastele sairauskertomuksena, eikä korosta tilanteen riipaisevuutta  kun kuvataan ahdasta huonetta, jossa pitäisi kyetä keräämään voimia itsenäiseen, yhteiskuntakelpoiseen elämään.                

Rivitalossa asuvien yhteinen etu on säilyttää asunnon arvo, jokainen tekee työtä, maksaakseen asuntovelkansa. Kosteusvauriot on korjattava ja salattava, ettei yhtiö leimautuisi hometaloksi. Asuntolahanketta on vastustettava enemmistön voimalla, jotta maisema ei kärsisi julkisivumuutoksen vuoksi, eikä hörhöt tepastelisi pihapiirissä. Yhteisen rahallisen edun nimissä yhteisöllisyyteen ja vastuun jakamiseen pakottautuminen on välttämätöntä jokaiselle yhtiö osakkaalle.

                      Riemastuttavaa ironiaa kohdistuu asenteellisuuteen. Lapsiaan kotona hoitavaan äitiin suhtaudutaan alentuvasti. Yksinhuoltajan, itsetietoisen naisen rooli on vahvana säilymisen pakko niin yksityis- kuin työelämässäkin. Kun Jarmo yrittää hoitaa päivittäiset rutiinit kotona, jää kokonaisvastuu äidille. Tilanteen kohtuuttomuutta äidin näkökulmasta kuvataan ylimalkaisesti. Alkoholin kulutuksen suuruus on sivusta seurattavaa, kuin tilanteeseen kuuluvaa, vääjäämätöntä miehen kohtaloa.

                      Ero oikeassa ja väärässä ei ole omantunnon asia. Ratkaisut tehdään yksilön omien, taloudellisten etujen, tai mielihyvän tavoittelun ohjaamana. Jos ratkaisu sattuu olemaan yleisestikin edullinen, hyvä niin. Eihän kukaan tahallaan aiheuta vahinkoa muille, mutta ei muiden etu voi missään tilanteessa nousta omien etujen edelle tai esteeksi.

                      Rinnakkain ei kehota kyynisyyteen vaikka kuvatut tilanteet tuovat eteen jokseenkin raadollisen kuvan meidän jokapäiväisestä elämästämme. Kirjassa ei tarjoilla mitään autuaaksi tekevää, suurempaa ideologiaa. Reko Lundánilla on rohkeutta olla rehellinen ja katsoa silmiin. Dramaturgin ammattitaidolla hän rakentaa juonen elementit taitavasti. Teos säilyttää jännitteisyyden rajaamalla aiheet tiiviiksi kokonaisuudeksi. Lundán ei päästä itsestäänselvyyksiä rönsyilemään, vaan hän kuljettaa tapahtumia johdonmukaisesti.

 Vastuuseen tai vastuuttomuuteen ei kirja velvoita. Peruskoulun käyneet osaavat alitajuisesti noudattaa hyvän elämän ohjeita, suorittamista, tunnollisuutta ja ahkeruutta. Tulevaisuus jää avoimeksi. Pelkkä kesäajan työmatkapyöräily ei ratkaisevasti vaikuta ilmakehän muutoksiin.  Onneksi tässä kirjassa ei ole viitettäkään, jo loppuun kuluneesta kliseestä lapsille annettavasta laatuajasta, avioelämän kuvauskin on onneksi jätetty konkreettiselle tasolle: vaimon ilmeistä ja eleistä päätellään jos saa tai ei.

 Jokainen tekee ratkaisunsa silloin, kun tilanteet tulevat eteen ja siten, kuin se on mahdollista. Etiikka ja moraali näyttää joustavalta, loputtomiin eri suuntiin venytettävältä, yksilön tarpeiden mukaan. Päättelen Lundánin Rinnakkain -kirjan arvoksi ja sisällöksi sen oivalluksen, että ihminen ei ole saari, ja että turtumuksen läpikin ehdoton inhimillisyyden ja ihmisarvon mittaava kriteeri on se, ettei satuttaminen ole puolusteltavissa.

Sari Lindroos

 

 

OPASKIRJA ARKEEN

Reko Lundán: Rinnakkain

Jos vielä mietit, muuttaako omakoti- vai rivitaloon, Reko Lundánin Rinnakkain saattaa auttaa ratkaisemaan ongelman; ainakin se kertoo totuudenmukaisesti ja kaunistelematta rivitaloasujan arjesta. Reko Lundán on tehnyt romaanimuotoisen rivitaloasujan oppaan, jossa kerrotaan realistisesti mahdollisista uhkatekijöistä, kuten esimerkiksi yhteisistä pesutiloista löytyneen kosteusvaurion jälkeisistä käytännön järjestelyistä. Kirja tutustuttaa lukijan myös yhtiökokouksen käytäntöön.

Rinnakkain nostaa toki esiin muitakin kuin asumismuotoon liittyviä ongelmia. Päähenkilöiden Jarmon ja Kirsin avioliitto on koetuksella Kirsin saadessa loistavan tilaisuuden, vuoden kestävän pestin Brysseliin. Osoittelevasti Reko Lundán kääntää ylösalaisin ikuiset naisen ja miehen roolit: Jarmo jää huolehtimaan pariskunnan kahdesta lapsesta, kun Kirsi rakentaa kunnianhimoista uraansa ministeriössä. Jarmo on pian heikko, mustasukkainen, vainoharhainen ja masentunut koti-isä.

Kommunikaation vaikeus on eräs teoksen teemoista. Ymmärtäminen ja ymmärtämiseksi tuleminen on joskus tuskallisen vaikeaa, koska asioista ei osata keskustella. Ratkaisut jäävät ilmaan roikkumaan. Se korostuu Jarmon ajatuksissa, joiden suhde muuhun tekstiin muistuttaa siitä, että kieli luo maailman merkitykset ja että kieli on monimerkityksellinen. Jarmon ajatusten tehoa on korostettu erottamalla ne kursiivilla muusta kerronnasta. Dialogin lomaan sijoitetut spontaanit mietteet kääntävät ihmissuhteet epäluotettaviksi. Etenkin teoksen alussa Jarmon ajattelu – samoin kuin kaikki vuoropuhelu – tuntuu jo kerran sanotulta, mutta mikäli selvittää alun kliseeryöpyn, voi paikka paikoin nauttia rakenteellisista oivalluksista.

Reko Lundán kirjoittaa äärimmäisen realistisesti, jopa niin realistisesti, että se saa miettimään, tarvitsenko välttämättä lisää realismia arkipäivääni. Jaksanko kiinnostua taas yhdestä tavallisesta tarinasta – etenkin kun arki on monesti yllättävämpi kuin Lundánin uusin romaani. Rinnakkain maalaa jatkuvia uhkakuvia tai mahdollisuuksia, jotka eivät kuitenkaan käy toteen. Jarmon ajatuksilla on suuri osuus kirjan rakenteessa; ne liikkuvat omilla tasoillaan ja luovat ikään kuin omia maailmojaan, kuten ajatuksilla tapana on, ja parhaimmillaan ne liikkuvat ajatuksen nopeudella.

Joka tapauksessa jokaisen rivitalo-osakkeen ostajan on luettava Reko Lundánin uusin teos. Arkipäiväisesti se muistuttaa asioista, jotka saattavat unohtua asuntokuumeen yllättäessä. Moraalinen opetus on laajakatseisuuden ja yhteisöllisyyden nöyrä ihanne: rivien välissä Rinnakkain opastaa pois omasta navasta.

Carita Järnberg

 

 

 

EI PÄÄTÄ, EI HÄNTÄÄ

Taina Haahti: Operaatio Onni

Jos romaani alkaa esinäytöksellä, jossa tuore aviovaimo on heittänyt suutuspäissään vihkisormuksensa menemään, koska bestman viskasi hänet morsiuspukuineen päivineen järveen ja aviomies ei ole osoittanut tarpeeksi katumustaan bestmaninsa pikku pilasta, lukijalla on lupa odottaa kunnon tarinaa. Kirja loppuu kuitenkin jälkikirjoitukseen, joka sisältää ennustuksen tarinan päähenkilölle koko loppuelämäksi ja on niin tyhjää tekstiä, ettei sitä lukija jaksa lukea. Kirjan takakansi lupaa tarinan somistajana työskentelevästä äidistä, joka päättää vaihtaa kertaheitolla elämänsä tyylilajin. Lukija tuntee itsensä petetyksi, kun tajuaa, että elämän tyylilajin muuttaminen kertaheitolla tarkoittaa kerrostaloasunnon vaihtamista omakotitaloon. Edellinen on pakko uskoa siinä vaiheessa, kun on lukenut koko kirjan ja muuta elämän tyylilajin aktiivista vaihtamista ei kirjan sivuilla ilmennytkään.

Kirjojen takakansitekstejä ei saisi kirjoitella lukematta kirjaa. Kirjan takakansi lupaa ehkä jotain tragedian tapaista tai ainakin totista vääntöä hampaat irvessä ja veri ikenistä vuotaen. Operaatio Onni on kuitenkin komediaa ja siinä Haahti onnistuu suhteellisen hyvin. Kirjan päähenkilö Suvi Sivula on melko hillitön tyyppi, joka ei kovin paljoa valita omia, itse tekemiään valintoja, vaan toimii. Yleensä jopa melko ajattelematta tai sitten olisi nimenomaan kannattanut jättää ajattelematta. Sillä niin hulluja ajatuksia Suvin päähän putkahtelee esimerkiksi hänen hioessaan strategioita aviomiehensä suostuttelemiseksi uuden asunnon ostamiseen. Kun ongelmia ei ole, niitä keksitään. Kun uuden naapurin, Minna Vinstenin, mies päättää perustaa kahden aikuisen ihmisen kuhertelutalouden uuden naisystävänsä kanssa, vaikka kotona olisivat olleet omakin vaimo ja 1- ja 4-vuotiaat seksintappovälineet, saa Suvi tyhjästä päähänsä, että hänenkin aviomiehellään on toinen nainen. Kirjan sivuille keksitään vielä epätodellinen metsässä eläjä kissalaumansa kanssa, vähän appivanhempia, paljon työkiireitä ja vähän muutakin ja sivut ovat täynnä. Lopussa Haahti yrittää viritellä tragediaa, mutta se loppuu ennen kuin edes alkaa kunnolla ja malli on suoraan yhdeksänkymmentä luvun lamavuosilta, vaikka ollaan jo toisella vuosituhannella. Sekalaisista tapahtumista ja päähenkilöistä huolimatta kirja on kuitenkin helppolukuinen ja lukija pysyy hyvin mukana.

Tekstissä on paljon tavaraa mutta vähän tarinaa. Haahti kuljettaa kuitenkin sinänsä vähäisiä tapahtumia eteenpäin dialogin ja toiminnan avulla. Suvi Sivula ei juuri maisemia maalaile tai kuvaile, korkeintaan uutta viherhuonettaan ja sinne sopivaa teeastiastoa. Suvi on naispäähenkilö mutta ei ainakaan katseen kohde, sillä stringit ja tangat näyttävät hänen päällään luonnonvaroihin katoavilta vatsahenkseleiltä. Suvi Sivula kerrotaan hänen tekojensa, ajatustensa ja sanojensa kautta. Suvi ei ole kohde vaan toimija. Muut henkilöhahmot tukevat lähinnä näännyttävää kohellusta tavarataivaan saavuttamiseksi tai sitten hidastavat auttamatta unelmien saavuttamista. Esimerkiksi aviomies Tero on töissä ja töiden jälkeen vielä vähän töissä ja välit bestmaniin oli pakko katkaista, sillä vaimo Suvi ei voinut unohtaa morsiamenryöstöä, joka päätyi järveen. Suvi Sivula on päähenkilöhahmo ja kaikki muut henkilöhahmot ovat lähes statisteja: avustajia tai pienissä rooleissa tai periaatteessa toimintaan osallistuvia mutta lähes asiain kulkuun vaikuttamattomia henkilöitä.

Haahti on käyttänyt romaanin antamia mahdollisuuksia moniin pieniin henkilöhahmoihin ja runsaaseen dialogiin. Juonta ei juuri ole, sillä yksittäisten toimintojen ja tapahtumien väliset syysuhteet eivät toimi luontevasti. Luvattu juoni, elämän tyylilajin vaihtaminen kertaheitolla, kutistuu asunnon vaihtamiseksi. Romaanissa on tapahtumia, jotka eivät sinänsä johdu mistään edellä tapahtuneesta tai eivät johda mihinkään. Yhdessä kuitenkin kaikki muodostaa kappaleen Suvi Sivulan elämästä. Kirjasta olisi kannattanut jättää pois turha ekonomisanasto ja -pohdinnat, sekin vähä mitä sitä nyt oli. Pois olisi kannattanut jättää myös kirjan lopun työttömyys-velkaloukku-tragedia-viritelmä ja omituinen metsäneläjä loppuelämän ennustuksineen ja silti tavaraa olisi jäänyt kansien väliin ihan riittämiin. Tosin teokselle olisi pitänyt keksiä uusi loppu.

Jos romaania on pidetty ainoana muotoutumisvaiheessa olevana ja toistaiseksi vielä epävalmiina genrenä, tekee Haahti romaanista uudennäköistä. Juoni on itse arkielämä ja siitä otetaan kappale ja kerrotaan niin kuin se tapahtuu ja lukija saa nauraa. Haahdilla on nimittäin kyky kirjoittaa arjesta ja arkisista ihmisistä hyvää huumoria.

Annamaija Nieminen

 

 

KAHLITTU KOSKI – VANGITTU SIELU

Outi Alm: Veden viiltämä

Outi Almin syksyllä 2004 ilmestynyt teos "Veden viiltämä" on voimakas kertomus syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta.

Teoksen päähenkilö on vankilasta ehdonalaiseen vapautunut Reetta, joka on tappanut oman lapsensa Niilon. Reetan lapsuudenmaiseman Imatran koski kuohuu taustalla. Kauhean tekonsa jälkeen Reetta ajattelee hyppäävänsä koskeen, mutta koskesta tuleekin hänen ainoa vapahtajansa ja elämänsä tasapainottaja. "Astuin koskeen, veden vietäväksi, ja se otti minut vastaan." Ihmiskunnan käyttöön valjastettu koski on yhtä avuton kuin pieni ihminen yhteiskunnan määräämään muottiin puristettuna; täytyy olla vahva ja pärjätä. Poikkeuksia ei hyväksytä, eikä armoa anneta.

"Veden viiltämä" on lukijalle haasteellinen. Se on moniulotteinen, tulkinnanvarainen ja yllättävänkin ajankohtainen. Mieleen tulevat viime vuosina tapahtuneet lasten surmat. Samaa teemaa on aiemmin käsitellyt muun muassa Anu Kaipainen teoksessaan "Kirjoittajan eväät"(1976), jossa hän pohtii yleismaailmallista äitiyttä ja vastuuta. Kaipainen miettii kirjassaan, onko lapsensa tappanut nainen yhtään syyllisempi kuin ympäröivä yhteiskunta, joka on sallinut sodat ja keskitysleirit?

Reetan elämä ei ole ollut helppoa. Lapsuus ei ollut lämmöntäyteinen, eikä kannustusta kodin ahdistavan sanattomasta ilmapiiristä saanut. Vapautumisensa jälkeen Reetta muuttaa lapsuuskotiinsa isänsä luo. Tämä tuntuu lukijasta hieman oudolta, sillä isä on ollut läheisten elämässä vaikea ihminen, eikä vanhemmitenkaan kovin keskustelutaitoiselta ja positiiviselta ihmiseltä vaikuta. Toinen Reetan vaikea miessuhde on ollut lapsen isä Vesa, joka liikkui hämäräpiireissä ja lopulta jätti Reetan yksin lapsen kanssa. Tahdotonta Reettaa on elämä kuljettanut. Vahva hän ollut ainoastaan siinä, ettei ole myöntänyt omaa uupumistaan ja avuntarvettaan ylivilkkaan lapsen kanssa. Silti lukija joutuu pinnistelemään pitääkseen Reettaa sympaattisena henkilönä, vaikka hänet uhriksi tajuaakin.

Outi Alm on perehtynyt vakuuttavasti Imatran kosken historiaan ja yhdistellyt mielenkiintoisesti kosken ympäristön menneisyyden sekä Reetan elämän. Teos etenee sekä kronologisesti että takaumien avulla, mikä pitää lukijan vireyden mukavasti yllä. Henkilöiden käyttämä murre pehmentää kirjan muuten raskasta tunnelmaa.

Niin moni on päättänyt elämänsä koskeen hypäten. Reettakin saa selville, että hänen isänsä äiti ja setänsä ovat tähän ratkaisuun päätyneet. Menneisyyden tutkiminen tuntuu olevan Reetalle ainoa asia, jota hän intohimolla tekee. Ehkä on helpompi kaivautua menneeseen kuin katsoa tulevaan, joka näyttää yhteiskunnan tuomitsemasta ihmisestä pelottavalta. Oman lapsensa tappamista ei anneta anteeksi. Tärkeimmäksi muodostuu anteeksianto itselleen ja oppiminen elämään syyllisyyden kanssa, mikäli se on mahdollista.

Vankilassa ollessaan Reetta on tutustunut miehiä puukottaneeseen ja traumaattisen lapsuuden kokeneeseen Sariin. Suhde Sariin jää epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi; ehkä heidän välillään on pelon lisäksi jotain lämmintä. Sarissa Reetta näkee ihmisen, joka on oman luokittelunsa mukaan vielä "huonompi ihminen" kuin hän itse. Reetan perhepiirissäkin ihmiset osoittautuvat heikommiksi, miltä ovat näyttäneet. Toinen siskoista kokee burnoutin ja toinen paljastaa adoptoineensa lapsensa Saksaan.

Kirjailija on mielestäni onnistunut erinomaisesti vaikean ja aran aiheen käsittelyssä. Teos pitää lukijan otteessaan ja pakottaa jatkuvaan pohdintaan syyllisyyden tematiikasta.

Teoksen lopussa Reetta löytää joen uomasta ratkaisunsa. Veden viiltämän ihmisen sielu pelastuu.

Liisa Saarinen

 

 

ÄÄNEN ALLEVIIVAUS

J. P. Pulkkinen: Ohi liitävä enkeli

 

Tila on oikeasti hiljainen ja rauhallinen. Silti nyt se paljastuu äänekkäämpänä mitä onkaan. Autojen jarrut, linnun lento, seinän takaa kuuluva hengitys – hiljaisuutta ei ole. Kun ääniä korostetaan riittävästi, voi huomata elävänsä maailmassa, jossa täydellinen hiljaisuus on mahdotonta.

Ohi liitävä enkeli on Juha Pekka Pulkkisen esikoisromaani. J. P. Pulkkinen on radion kulttuuritoimittaja ja entinen kirjallisuuden opiskelija. Ääni ja äänettömyys ovat siis Pulkkiselle olennainen asia myös tosielämässä.

Esikoisteokseksi Ohi liitävä enkeli on fragmentaarisuudestaan huolimatta eheä teos. Sen parasta antia on ehdottomasti kirkas, värikäs ja kaunis kieli. Teoksen kieli vaikuttaa voimakkaasti aisteihin; lukija voi omin korvin kuulla äänet, joita kirjailija kuvailee. Välillä jopa lyyrisiä piirteitä saava kerronta kuljettaa lukijaa läpi päivän tapahtumien nimeltä mainitsemattomassa keski-eurooppalaisessa kaupungissa, joka paikannimien kielen perusteella on tulkittavissa Budapestiksi tai joksikin muuksi suuremmaksi kaupungiksi Unkarissa. Itse kaupungilla ei kuitenkaan ole merkitystä. Pulkkinen kertoo tarinaa kahdesta äänityöläisestä Irinasta ja Juliasta, Irinan aviomiehestä, oopperan lavastajasta Otosta sekä Irinan äidistä, entisestä käsikirjoittajasta Ewasta. Kaupungin elokuvatuotanto on keskittynyt Helmisaarelle, jossa sijaitsee myös vanhainkoti elokuva-alan työntekijöille. Siellä asuu jo hieman dementoitunut Ewa.

Irina ja Julia saavat tehtäväkseen löytää 1970-luvun elokuvassa käytetyn äänen. Haluan aivan pienen äänen. Ei yhtään musiikkia. Vain yksinäisen äänen. Musiikki on tunnetta. Äänet ovat todellisuutta. –– Minä haluan ohi liitävän enkelin äänen. Käytyään arkistot läpi tuloksetta, naiset lähtevät tapaamaan tuon äänen nauhoittajaa, Helmisaarelta jo poistunutta äänitaiteilijaa Martin Rosolia. Rosolin mukana naiset matkaavat pois meluisasta kaupungista maaseudun toisenlaiseen äänimaailmaan, josta toivovat löytävänsä hakemansa.

Ohi liitävä enkeli koostuu hyvin lyhyistä kappaleista, joista osa voisi olla jopa yksittäisiä novelleja. Julialla ja Irinalla ei ole montaa yhteistä kohtausta Oton ja Ewan kanssa, mutta silti yksittäisistä kohtauksista koostuu ehyt tarina. Elokuva-alan ihmiset puhuvat samaa kieltä ja kamppailevat kukin omien ongelmiensa parissa – ohjaajien mahdottomat toiveet, voittamattomat arpaliput, kuollut lapsi ja velallisuus – jokaisella on demoninsa. Kahden ihmisen elämä on kasvanut liian suureksi kahden ihmisen kantaa. Muistot ja muistuttajat kasaantuvat ja läjittyvät kerrostumiksi, muisti ruuhkaantuu ––. Vakavista aiheista huolimatta Ohi liitävä enkeli nostattaa paikoin myös hymyn huulille. Huumori ei tule selvästi esille, se piiloutuu asioiden pohdiskelun lomaan ja muistuttaa lähinnä tilannekomiikkaa. Kun Ewa lisää kolmannen kerran sokeria kahviinsa unohduttuaan jälleen ajatuksiinsa, ei voi muuta kuin naurahtaa vanhuksen huonomuistisuudelle.

Ohi liitävä enkeli sisältää viittauksia niin Casablanca-elokuvaan ja Cézannen taiteeseen kuin myös Tarkovskin elokuviin ja Gloria Gaynoriin hittimusiikkiin. Esille nousevat myös toisen maailmansodan juutalaisvainot, Ruandan kansanmurhat, Neuvostoliiton hajoaminen ja vuoden 1988 jalkapallon Euroopanmestaruuskisat. Palapeli koostuu hyvin erilaisista osasista, eikä ole aivan helppo pitää kasassa ja muodostaa siitä yhtenäistä kokonaisuutta. Liialliset yksityiskohdat jättävät lukijan välillä miettimään, miten tämä liittyi mihinkään.

Teoksen pääosassa on kuitenkin ääni. Paikoin tuntuu, että kirjailija jopa innostuu hieman liioittelemaan äänen kuvauksessa, mutta toisaalta se on juuri se teosta kannatteleva punainen lanka. Pulkkinen hyödyntää äänien vastakkaisuutta: kaupungin häiritsevän melu ja maaseudun rauhoittava äänimaailma sekä näiden kahden todellisuus studion keinotekoista maailmaa vastaan. Pulkkinen hyödyntää myös silmän ja korvan, näön ja kuulon vastakkaisuutta. Koska kyse on elokuvamaailmasta, visuaalisuus on pääosassa. Silmähän tässä lajissa on kuningas, mutta ajatelkaapas: korva olisi voinut olla kuningatar. Mikä se on nyt? Jalkavaimo, ja huoraa lavasteissa. Kuitenkaan äänen voimaa ei väheksytä. Nyt hiljaisuus. Pelkkä silmän tavoittelu tekee korvan kärsimättömäksi, pelkkä korvan tavoittelu tekee silmän kärsimättömäksi. Käyttäkää siis näitä kärsimättömyyden tunteita hyväksenne. Ei hätää, ei meteliä. Hitautta, hiljaisuutta. Päämääränä on siis löytää harmonia visuaalisuuden ja äänimaailman välille.

Ohi liitävä enkeli on varmasti lukemisen arvoinen kokemus varsinkin niille, joiden sydäntä lähellä on elokuvamaailma ja musiikki. Kielensä puolesta Ohi liitävä enkeli on teos, johon ei suomalaisessa nykyproosassa niin usein törmää. Kerronnan kohtauksenomaisuus ja kielen eheys tarjoavat lukukokemuksen, joka nostaa teoksesta esille tarinan lisäksi muita ominaisuuksia. Vaikka omalla kohdallani tarina tuntui välillä jäävän taka-alalle, pidän teosta ehdottomasti lukemisen arvoisena. Taiteellisuudestaan huolimatta romaani ei ole tylsä. Se on tyylikäs. Ei musiikkia tähän, Irina ajattelee, ei minkäänlaista alleviivausta.

Katja Lindholm

 

 

LAHTI – HÄVIÄJÄN MIELENMAISEMA

Arto Salminen: Lahti

Syksyinen Etelä-Suomi, sadetta, metsää, maantietä ja pikkukaupunkien harmaata, lohdutonta betonia, rujoja automarketteja ja keskiolutkuppiloita. Tässä on tausta Arto Salmisen viidennelle teokselle Lahti, joka kertoo kaksi tarinaa siitä, kuinka tehokkuutta ja voittoa tavoitteleva systeemi ottaa vallan, eikä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa omaan asemaansa tai toimintaansa. Koneiston ulkopuolelle jääneelle ei anneta vaihtoehtoja, jos ei toimi isompien ehdoilla, ei toimi ollenkaan.

Arto Salminen rohkeasti tarttuu aiheeseen, jolta on suurten luonnonkatastrofien ja sotien aikana helppo sulkea silmänsä. Niihin ongelmiin ja tarinoihin, joiden yleisyyteen on jo turtunut, joista on helpointa vain todeta, että sellaistahan sattuu. Salmisen romaani kuitenkin avaa lukijan silmät. Jopa epämiellyttävän tehokkaasti näyttämällä niitä kohtaloita, jotka jäävät pimentoon talousuutisten kertoessa suurten yhtiöiden markkinavaltauksista ja tuloksen parantumisesta.

Romaanissa on kaksi kertojaa, isä ja poika, joiden tarinat vuorottelevat lyhyissä pätkissä läpi kirjan. Poika, lääkintäkoulun oppilas ilmoittautuu vapaaehtoiseksi salaperäiseen tehtävään kahden toverinsa kanssa. Heidät kyyditään epämääräiseen määränpäähän Hollolaan, keskelle metsää olevaan kenttäsairaalaan, jossa armeija testaa aseitaan ja toimintavalmiuttaan sodan varalle. Tehtävä on ehdottoman salainen, edes esimiehien nimiä ei pojille kerrota. Kokeessa maalina ovat elävät siat, jotka on todettu vastaavan hyvin ihmisiä sekä painoltaan että fysiikaltaan.

Vapaaehtoiset miehet kantavat siat ensin paareilla ammuttaviksi, sen jälkeen lääkäreiden hoitoon ja lopulta ruumispussissa kuorma-auton lavalle. Tietoa saadaan aseiden tuhovoimasta, vammojen laadusta ja sairaanhoidon tehokkuudesta. Sekä siitä, kuinka paljon kuolemantapauksia sattuu leikkausjonossa, tai ennen kuin potilaat voidaan siirtää ensihoidosta sairaaloihin. Tehokkuus on avainsana, vainajat vain kuljetettavia logistiikkaketjussa. Leirinuotiolla myös siviileistä jutustellaan samaan tyyliin.

Absurdi tarina ammutuista sioista tukee tehokkaasti samaan aikaan tapahtuvaa toisenlaista hävikkiä, mikä syntyy bisneksensä menettävistä pienyrittäjistä suurten kauppaketjujen ja automarkettien vallatessa alaa yhteiskunnassa. Tämän tarinan kertojana toimii keski-ikäinen maahantuoja ja kauppias, joka pitää kiinni itsenäisestä asemastaan ja rehellisestä liiketoiminnasta.

Miehellä ei mene hyvin. Asunto on kiinnitetty, toimiston vuokrat rästissä ja univelkaa ties kuinka pitkältä ajalta. Myös muut velkojat ovat kintereillä, verottaja on jo ottanut osansa, pankki lähestyy kirjeillä, eikä luottoa saa mistään. Viimeisenä toivona maahantuoja lainaa rahaa hämärältä tuttavaltaan kovaa korkoa vastaan. Tämän jälkeen hän on selkä seinää vasten. Seuraavan kaupan on pakko onnistua, vaarassa on koko yritys, puhumattakaan mielenterveydestä. Apulaiseksi keikalle hän palkkaa ajat sitten syrjäytyneen kodittoman miehen, kaljapalkalla tietenkin. Tämä on vajonnut täysin omaan maailmaansa menettäessään hiljalleen kaiken omaisuudesta perheeseen.

Maahantuojan kasvavan ahdingon kuvausta vahvistaa Salmisen tarinalle valitsema miljöö. Jokaisen kaupungin tai kylän jälkeen lähestytään Lahtea, joka on viimeinen toivo. Kaupunki jossa jokaisessa korttelissa on lähibaari toivonsa menettäneine kanta-asiakkaineen ja rikoksia tehdään puolihuolimattomasti keskellä kirkasta päivää. Salminen kuvaa juoppoja ja työttömiä, jotka istuvat kuppiloissa, puhuvat rivoja ja ovat menettäneet kosketuksen normaaliin yhteiskuntakelpoiseen elämään johon eivät kuulu ulosottokirjeet tai verojen maksamatta jättäminen. Viimeistä keikkaansa tekevä maahantuoja seuraa läheltä omia vaihtoehtojaan epäonnistumisen varalle. Toivoa ei juurikaan ole.

Salmisen käyttämä kieli tuntuu toteavalta ja vähäeleiseltä. Kerronta on ronskia ja kovaa. Yksinkertaisten lauseiden takana on kuitenkin paljon. Merkityksistä on vaikeaa saada otetta, mutta niiden vaivihkaa luoma tunnelma on hämmentävän voimakas. Romaanissa jokainen lause iskee tajuntaan juuri niitä asioita, joista ei halua tietää, joita ei jaksaisi ajatella.

Pienen rehellisen yrittäjän yksinäinen ahdinko välittyy todellisena ja epätoivo moninkertaistuu ajatellessa miten lähellä tällaiset tarinat ovat monia. Salminen ei käsittele harvinaista ongelmaa. Hän tuo päivänvaloon ne ihmiset jotka ovat vaarassa syrjäytyä lopullisesti siksi kasvottomaksi ihmismassaksi, joka pelkistetään helposti tilastoiksi työttömyydestä, asunnottomuudesta tai rikollisuudesta tuottavuutta vaativan ajattelun vallatessa yhteiskunnan eri osa-alueita.

Salminen käyttää taitavasti ahdistusta ja epätoivoa tasapainottamassa kieroa, mustaa huumoria, vai onko tämä vain lukiessa muodostuva suojakeino romaanin toivotonta maailmankuvaa vastaan? Tämä romaani jää todellakin vaivaamaan mieltä ja vaikuttaa vielä sen jälkeenkin kun on kirjan kannet sulkenut.

Aino Jukka

 

 

PUSSIKALJAROMAANISSA TEHDÄÄN OLEMISESTA TAIDETTA

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

"Vähän aikaa sitten herkisteltiin sitä Lihin keskeytynyttä lauseenmuodostusta seurannutta jotenkin rustoista kolinansekaista hiljaisuutta, ja sitten Henninen lisäsi perään: -Olipa muuten paska dialogi." Dialogi, muttei huono, vaan varsin raikas ja oivaltava, onkin keskeisessä osassa Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa.

Aiemmin runoja julkaisseen Rimmisen esikoisromaani on koskettavan todellinen aikalaiskuvaus kolmen kaveruksen vuorokaudesta Helsingin Kalliossa. Pojat ovat tyhjäntoimittajia ja renttuja, jotka toivovat elämältä vain vähän hyvää mieltä ja rakkautta. Päähenkilöiden päivän ohjelmassa on oleskelua, nopan peluuta ja kaljan juomista. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin he toivoisivat, vaan he ajautuvat erinäisiin vaikeuksiin esimerkiksi virkavallan ja moottoripyöräjengiläisten kanssa. Sään vaihtelut päivän kuluessa rytmittävät oivaltavasti päähenkilöiden tunnetiloja ja tapahtumien kulkua.

Rimmisen aihevalinta on oiva. Hän kirjoittaa yhteiskunnan syrjäytyneistä humoristisesti ja myönteisesti, leimaamatta ja saarnaamatta. Rimmisen teos on ennen kaikkea joutilaisuuden ja pohdiskelun suitsutusta, josta kiireisen menestyjäihmisen tulisi ottaa oppia.

Rimminen kuvaa hahmonsa varsin kiinnostavasti. Heidän ajatuksensa maailmasta ja kohdalle sattuvista tapahtumista tulevat hyvinkin selviksi. Mutta ulkoinen kuvaus jää kovin vähäiseksi. Henkilöiden kutsumanimien alkuperä kerrotaan ja pukeutumisestakin mainitaan jotain, mutta muuten heidän ulkonäköään ei kuvata. Myös hahmojen ikä jää osittain epäselväksi, vihjeistä voi vaan arvella, että aivan nuoria he eivät enää ole. Toisaalta hahmojen ulkomuoto ei olekaan olennaista tässä teoksessa, vaan sisältö.

Lihi, Marsalkka ja Henninen herättävät ristiriitaisia tunteita. Heidän syrjäytyneisyytensä ja halunsa olla tekemättä mitään alkaa ärsyttää. Mutta toisaalta heidän filosofoinnistaan ja lapsekkaasta uskosta parempaan ei voi olla pitämättä. Tavallaan heistä muovautuu surullisen hahmon ritareita, jotka suorastaan kaipaavat sympatiaa. Heidän sympaattisuuttaan lisää vielä heidän tiivis yhteenkuuluvuutensa. He jatkavat toistensa lauseita, ymmärtävät toisiaan ilman sanojakin ja auttavat toisiaan tarpeen hetkellä.

Vaikka teos kuvaakin tapahtumia Kallion kaupunginosassa, jonka puistot, kadut ja kioskit ovat melkein teoksen sivuhenkilöitä, ei kaupunki varasta liiaksi huomiota. Myös Kalliota tuntematon voi eläytyä mukaan ja aistia teoksen täysillä. Parasta tunnelmointia onkin romaanin loppupuolella, kun päähenkilöt toteavat aamun sarastuksessa kylpevän kaupungin olevan kaunis.

Vaikka kerronta on hyvin rikasta, varsinaista juonta ei Rimmisen romaanissa ole, vaan teos rakentuu jaarittelulle, asioiden pohdiskelulle, pyörittelylle ja toteamiselle. Pienemmänkin hetken tai ajatuksen kuvaamiseen saatetaan käyttää aikaa todella runsaasti. Asioita toistetaan välillä melkein kyllästymiseen asti, mutta Rimmisen kielelliset valinnat pitävät mielenkiintoa yllä.

Pussikaljaromaanin ehdottomasti parasta antia on kieli. Kestää hetken, ennen kuin Rimmisen kieleen pääsee uppoutumaan, mutta kun siinä onnistuu, saa teoksesta paljon irti. Rimmisen lauserakenteet ovat toisinaan todella pitkiä ja raskaita ja niiden lukemiseen täytyy keskittyä. Huomaamattaan kuitenkin löytää lauseissa hiljalleen kasvavan huumorin ja lämmön.

Sanavalinnat tekevät Rimmisen kielestä entistä elävämmän. Lukiessa tulee vastaan sanoja, joita ei enää uskoisi Suomen kielessä aktiivisesti käytettävän. Merkillepantavaa oli myös vähäinen kiroilu, jota olisi teoksen aiheen huomioiden odottanut enemmän.

Näin elävästi Rimminen kuvaa esimerkiksi naurun pidättämistä: "Henninen upotti naamansa tyynyyn ja pihisi. Marsalkka tuijotti kenkiään ja ajatteli ettei saa katsoa Lihiä ja katsoi sitten Lihiä, joka oli mennyt jotenkin härskin näköiseksi palleakramppeja vastaan taistellessaan ja joka sitten sen katseen kohdatessaan repesi ja alkoi pärskiä ja ulista ja hämmentää raajoillaan ilmaa. Ja aika nopeasti siinä olivat kaikki jonkinlaisessa puoli-itkuisessa kippurassa, ilma rupesi ehtymään ja mahaa jomotti ja se kouristelu vain jatkui ja jatkui, ja sitten, jotenkin hallitsemattoman pitkän ajan kuluttua, huomasi että kun sitä ääneennauramista kyllin tarmokkaasti kartteli, se alkoi tuntua jotenkin niin kuolemanvakavalta touhulta että siinä rupesi vähitellen ikään kuin happamoitumaan, ja niin se sitten äkkiä oheni kaikki ja hoksottimille jäi tilaa ja aikaa huomata sen pidättelyn vieneen kaikki voimat ja tehneen jatkumisensa mahdottomaksi, ja niin kävi että lopulta vain jäätiin niihin muhkuraisiin elävältäpalamisasentoihin haukkomaan ilmaa ja kuivaamaan kyyneliä.

Maija-Liisa Laukkanen

 

 

 

VÄISÄNEN KIRJOITTAA VÄRIT, MUODOT, HAJUT JA MAUT

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen löyhästi omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessa Vanikan paloissa on värejä kuin taiteilijan paletissa. Värit ovat kirkkaita ja niiden sekoitukset reheviä. Kuvakin syntyy – värikylläinen kuva 50-luvun lapsen elämänpiiristä.

Vanikan palat on tosiaankin kuin parin vuoden otos 50-luvun kasarmielämästä. Kertojana on alussa 6-vuotias, myöhemmin koulunsa aloittava Antero-poika. Lapsen kerrontaan on kuitenkin yhdistynyt aikuisen tieto ja kokemukset. Tulos tuntuukin ensin hieman hämmentävältä, lapsi ylimaallisesti valaistuneelta. Viisastelevaa teksti ei kuitenkaan ole.

Elämä kasarmialueella on asetelmaltaan valjua vanikanruskeaa. Anteron äiti kuolee. Isä on alkoholisoitunut. Äitipuolet vaihtuvat. Selkäsaunoilla kasvatetaan ja koulussa kiusataan. Pojan elämästä piirtyvä kuva ei kuitenkaan ole harmaanruskea. Mielikuvitus, tiedonhalu ja tarkka havainnointikyky täyttävät paperia.

Vanikan palat on tarinointia – tapahtumien ja sattumien tarinointia ja ajatuksenvirtaa. Tarinat, palat, seuraavat jonossa toisiaan: vesitorniin kiipeäminen, äidin hautajaiset, kesäsiirtola, pyykkituvan lipuvesi, jalkarättitaiteilua, uusi kotisisar, piirustuskilpailu,… Tarinoiden sisällä Antero pysähtyy myös pohtimaan milloin mitäkin: vanikkaa, kasarmin lähetin olemusta, näkymää, muotoa, väriä. Eri tilanteiden kautta muodostuu elämän karhea kuva, ilman sen suurempaa sanomaa, ehkä vain luovan ihmisen luomisen pakosta.

Hannu Väisäsen kieli on erityistä – kertomisen leikkiä. Eikä Väisänen tyydy kertomisessa vain näköhavaintoihin. Hänellä on kaikki aistit käytössä. Esimerkiksi hajut Väisänen kuvaa tuoreeltaan: Vesitornin tuoksut kuuluvat sen ihmeisiin. - - Ne ovat kuin hajusisarukset, jotka toisistaan kiinni pidellen leijailevat tornin tyhjyydessä kiinnittymättä mihinkään. - - Hajukolmikossa erottaa vanhan, valukosteutensa solukoissaan pitäneen betonin tuoksun, joka on ajan myötä ominut jotain homeelta. Tämä haju on isoin ja vanhin sisarista, Sitten tulee haju, joka ei ole makea eikä karvas, haju jonka löytää vanhoista lompakoista ja vanhoista käsilaukuista, niiden sisävuorista, persikkanukkaisesta kankaasta tai säämiskästä.

Vanikan paloissa myös äänet ovat tärkeitä: Vedelläkin on äänensä. Minua ympäröi kaikenlainen lotina ja pärske, juuriharjojen likaa jyrsivä raaputus. Makumaailma, muodot, valot – kaikki on eläytyvästi kirjoitettu: Aurinko nostaa vastakullatut kirjaimet häikäisevään valoon. Nyt minä ymmärrän viistotuksen merkityksen ja sen, miten syvälle valo voi mennä. Väisänen kirjoittaa kaikilla aisteilla kuvan ja kielen synteesiä.

Vanikan palojen kieli on paikoin upeaa ja uudistavaa. Hyvät oivallukset, kielikikkailut ja uudissanat ovat kuitenkin vähällä hukkua keskinkertaisemman tekstivyörytyksen alle. Yli 400 sivun esteettä etenevään tarinointiin uppoaa varomattomalta kirjoittajalta huomaamattomiin paljon hyvää.

Hannu Väisäsen kieli- ja sanavyörytyksessä on yhtymäkohtia Anja Snellmanin kirjoitustyyliin. Snellmanin tekstissä ei kuitenkaan ole mitään turhaa. Parhaimmissa Snellmanin kirjoissa jokainen sana ja lause on juuri oikealla paikallaan. Väisänen ei näytä pahemmin karsineen tai tiivistäneen tekstiään.

Vanikan palat on trendikkäästi faktan ja fiktion aineksista sekoitettu omaelämäkerta. Väisänen maalailee ja värittää ja kirjoittaa hyvin elämänpalojaan. Viittaaminen kirjoittamisajankohdasta tuleviin omiin kokemuksiin ei kuitenkaan lisää omaa ääntä, vaan tuntuu häiritsevältä. Tekstissä toistuu usein: myöhemmin olen löytävä / tunteva / näkevä. Lukijalle tuntemattomaksi jäävään tulevaisuuteen viittaamiset tuntuvat turhilta.

En tiedä, onko Hannu Väisäsen kuvataide impressionistista, mutta hänen Vanikan palat –romaaninsa sitä on. Väisänen on vanginnut teokseensa hetken tunnelmia, valojen ja varjojen keveää liikettä ja osoittanut, että alulla ja lopulla ei aina ole merkitystä. Merkitystä voi olla aistit herkistyneenä kuljetulla matkan palasilla.

Virpi Salo

 

 

 

IHMISYYDEN LÄHTEILLÄ

Jari Järvelä, Pieni taivas

WSOY, Helsinki 2004,

Perinteiset käsitykset erämaiden autiudesta ja mielenkiinnottomuudesta sekä lähihistorian elämänmenosta järjestyvät uuteen uskoon, kun monesti palkittu Jari Järvelä marssittaa tuoreimmassa romaanissaan koltat vastatusten eteläisemmän Suomen eläjien kanssa. Novelli- ja näytelmäkirjailijanakin tunnetun Järvelän neljäs romaani Pieni taivas on itsenäinen jatko-osa vuonna 2001 ilmestyneelle menestysteokselle Veden paino.

Tukkilaistarinat saavat jatkoa, kun Metsähallituksen palveluksesta vapautunut Yrjö Pihlava suuntaa paremman toimeentulon toivossa malmin etsintään Petsamon erämaille keväällä 1929. Etelään saavat jäädä niin säksättävä vaimo kuin pienet lapsetkin.

Petsamo ei kuitenkaan osoittaudu niin helposti valloitettavaksi paikaksi kuin Yrjö ennalta tohtii odottaa. Maaperän rikkauksista ei ehdi näkyä edes vilausta, ennen kuin Pihlava jo huomaa asettuneensa olosuhteiden pakosta erämaamökkiin seuranaan entiset tukkilaistoverinsa Sohvi Uutela ja Kikero. Lisäksi heillä on huollettavanaan orpo kolttalapsi Mataleena sekä suomea englantilaisittain ääntävä puolikoltta Daavid. Malmin etsinnästä ei ole tietoakaan, kun joukkio taistelee hengissä selvitäkseen erämaan ja sen valtiaiden lakeja vastaan. Apurina heillä on vain suupaltti lentäjä Parta, jonka tempaukset ovat arvaamattomia kuin erämaan vedet.

Monenmoisten samoilujen ja sattumusten jälkeen seurue selviää Petsamon tiettömiltä tunturitaipaleilta Pohjanmaan tasaisille asfalttiteille ja niitä myöten kohti etelää. Matka on kuitenkin vaatinut veronsa, kaikki eivät ole enää mukana. Nekin, jotka ovat, eivät ole enää entisiänsä.

Pieni taivas on toiminnallinen seikkailuromaani, jonka fiktiivisyyttä maustavat tarkoin valikoiduilta vaikuttavat historialliset faktat. Tarinasta välittyy selkeästi tapahtuma-aika sotien välisen lama-ajan kynnyksellä. Elämä on huoletonta ja tulevaisuuskin näyttää valoisalta. Ajan kuvaus ei kuitenkaan ole niin tarkkaa, etteikö sen puitteisiin olisi voitu sovittaa sujuvasti mitä tahansa teoksen tapahtumista ilman, että ne tuntuisivat keinotekoisilta. Juohevan tarinan pyörteisiin ja välillä rivien väliinkin Järvelä upottaa taidokkaasti arkifilosofisia pohdintojaan, jotka tuovat tarinaan elävyyttä ja syvyyttä.

Teos etenee vuoroin Yrjö Pihlavan, vuoroin Sohvi Uutelan kertomana. Hauskaa on, että luvut on nimetty tekstistä tehtyjen poimintojen mukaan, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä luvun keskeisen sisällön kanssa. Teoksen kieli on puhekielenomaista, eikä Yrjön ja Sohvin osuuksia erota toisistaan juuri muusta kuin kertomusten sisällöistä. Murteellisuuksia heidän puheestaan on vaikea löytää. Välillä kieli on jopa siinä määrin pelkistettyä, että kaikki teoksen hahmot alkavat vaikuttaa korostuneen yksinkertaisilta. Ainut henkilö, jonka puhe selkeästi poikkeaa muista, on Daavid, joka sitkeästi pajattaa suomea ja englantia sotkevaa sekamurrettaan. Daavidin puhe tuo teokseen tiettyä elävyyttä, mutta muiden puhuessa kovin neutraalisti, tuntuu Daavidin sanavyörytys hieman räikeältä.

Vaikka Pieni taivas onkin sujuvasanainen ja siinä mielessä myös helppolukuinen romaani, ei se välttämättä itsenäistä edeltäjäänsä tuntemattomalle aukene helposti. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen, yli puolet teoksesta, menee henkilöhahmoihin tutustuessa ja Järvelän huumoriin ja kerrontatyyliin totutellessa. Tämän jälkeen joko jutut paranevat tai niistä alkaa pitää siinä määrin, että voi yllättää itsensä hymähtelemästä yksinään kirjan kansien suojissa. Järvelän huumori tuokin aika-ajoin mieleen jaritervomaisen tarkkanäköisyyden ihmisten ja ympäristön kuvauksessa. Osa sarkastisista ja ironisista kommenteista osuu naulan kantaan, osa taas tuntuu liiankin tekaistuilta.

Toisessa osassa käynnistyvät varsinaiset tapahtumat. Sen aikana myös henkilöhahmot muuttuvat ja kehittyvät särmikkäämmiksi, ehkä tarkoituksellisena kontrastina alun paikallaan polkemiselle. Ihmisyyttä ja sen puolia tarkastellaan moneltakin kantilta. Erämaan karuissa oloissa vietit muuttuvat vastustamattomiksi ja tutuistakin paljastuu uusia puolia. Asiat oikenevat tärkeysjärjestykseen kuin itsestään, kun on luovuttava rutiineista.

Loppua kohden teos muuttuu myös kantaa ottavammaksi. Kritiikki akateemisuutta ja yhteiskunnan valtarakenteiden hataruutta kohtaan kärjistyy loppuratkaisussa. Jos teoksen alku olikin keveämpää, kulkee juoni myöhemmin melko synkissä vesissä. Lohtuna pilkistää kuitenkin pyöreä ja sininen, pieni taivas.

Järvelän romaani on tarina vapauden kaipuusta, rohkeudesta kohdata haasteita, kyseenalaistaa arki ja irroittautua siitä. Teos on sekä viihdyttävää että nopeaa luettavaa, mutta tarkalle lukijalle Pieni taivas tarjoaa paljon pohdittavaa. Jos teokseen jaksaa syventyä, löytyy sen hilpeän pinnan alta yllättäviä pyörteitä ja kiinnekohtia, joiden anti on useammankin lukukerran arvoinen.

"Parempi on kokea kaikki ensimmäistä kertaa ja innostua kuin olla pystyyn kuivanut kelo."–Yrjö Pihlava

Terhi Pinomäki

 

 

 

ELÄMÄÄ VERESLIHALLA

Irja Sinivaara: Sun onnes tähden

Irja Sinivaaran esikoisteos Sun onnes tähden on vahva romaani lehtori Asto Kivikarista ja häntä ympäröivistä ihmisistä. Ex-vaimojen Helenan ja Mirvan, nimettömän rakastajattaren, vanhenevan Martti-isän ja syrjäytyneen Miken tarinat kytkeytyvät hedonistiseen Astoon, ja miehen vaikutus tuntuu kaikkien arjessa. Lehtori Kivikarin elämä kolmannen vaimonsa Riitan kanssa näyttää sujuvan hyvin, mutta hauraan pinnan alla on menneisyyden avohaava.

Kirja koostuu kuudesta novellimaisesta osasta, joista vain nimeltä mainitsematon nainen kertoo oman tarinansa. Tyyli on raa´an realistinen ja alapääjuttuja viljellään sarkastiseen inhorealismiin asti: "Kotona autotallissa Asto pudotti housunsa ja painoi vaimon seinää vasten. Naidessa hän ajatteli että automaattilaatikon valitsijavipuun on kyllä totuttelemista, mutta ratkaisu lisää turvallisuutta." Kerronnallinen ratkaisu tukee hyvin teoksen ajatusta, ihmisen pohjimmaista eläimellisyyttä. Kun mikään ei riitä –asenteella Asto "syö" menneisyytensä naiset liikkumalla sisään ja ulos näiden elämästä antamatta heille mahdollisuutta kulkea miehen ohi lopullisesti. Viimeinen nauru on kuitenkin naisten: Asto ei ole poikansa Antin biologinen isä ja suvun ainoana nimenkantajana on lapsi, joka ei kuulu Kivikarien heimoon. Miehen perintö tuleville polville on lauma verenhimoisia tyttölapsia.

Aston omassa tarinassa hänen tyttärensä antavat isälleen lempinimen Sir Asto Sir Anthony Hopkinsin mukaan. Tytöt näkevät hänessä pimeän puolen, jonka tämä "hyvä mies" yrittää piilottaa: "Sarjamurhaaja, sarjamurhaaja! Hannibal Lecter! --- Isää ei sanota joukkomurhaajaksi. Sir Anthony, Sir Asto, niin saa sanoa." Ironista kyllä, oikeus toteutuu Aston omassa lihassa, kun tämän pienet kaksoistyttäret osoittavat metaforiset sudenhampaansa: "Satu ja Säde kiljuvat riemusta, hyppäävät takaapäin Aston selkään, hänen pienet naaraansa. --- ne ovat valmiina, puristavat kaulasta niin että henki lähtee."

Astolle naiset ovat ohimeneviä "tunteiden" kohteita, joita hänellä on oikeus käyttää oman mielihyvän löytämiseen. Hänelle rakkaus on fyysistä täyttymystä, kaikkirepivää penetraatiota vaihtelevaan naisruumiiseen: "Vahva halu saada naista, ketä hyvänsä. Vaikka on saanut Riitan, ei ole saanut kaikkea. Koko elämä kiinnijäämistä, huonoa omaatuntoa ja sovitusta." Halunsa legitimoidakseen Asto tarjoaa avioliittoa, jonka valoilla on yhtä paljon arvoa kuin eilisellä lehdellä. Ex-vaimoistaan hekumoiva mies näkee naiset käytettävinä, valmiina, eivätkä kaikki heistä edes halua tai kykene häntä vastustamaan. Asto on heille salainen pahe, jonka vierotusoireita eivät nikotiinilaastarit pysty lievittämään.

Sun onnes tähden alkaa matkan motiivilla ja kantaa sen aina loppuun asti. Kaikilla teoksen henkilöhahmoilla on jatkuva kaipuu muualle tai ikävöivät ihmisiä toisaalla; matkalla olevilla ei ole päämäärää eikä todellista kotia, johon palata. Ketään heistä ei saavuta haluamaansa, mutta se ei estä heitä etsimästä sitä eri paikoista. Teoksen nimi tulee osuvasti Yrjö Jylhän runosta "Häätanhu": "Sun häitäs tanssaan, mut kohta kanssaan / vie manan immet mua karkeloon. / Sun onnes tähden pois täältä lähden". Aston nimellinen onni tulee niiden naisten kustannuksella, jotka eivät ole osanneet käyttää vätysmäisen miehen heikkouksia hyväkseen. Uhrattujen alttarilta löytyvät niin syövän runtelema äiti kuin Hongkongista paluuta tekevä, rintansa menettänyt nimetön nainen. Kaikista haaremin naisista juuri näiden kahden rikkinäiset ruumiit tarvitsevat Astoa palavimmin.

Teoksen keskipisteenä on rantakaupunki mantereen ja meren rajalla. Samanlainen elementtien taisto näkyy myös teoksen hahmojen sisällä ja tasapainon saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Lopulta kyseenalaistetaan liike omassa itsessä ja heitetään pallo toisille: "Eteneminen on harhaa. Junassa usein luulee etenevänsä, mutta ei, joku toinen etenee ja itse olla tapittaa siinä samassa paikassa ja saa hävetä turhia luulojaan. Mutta jossakin on ihminen joka todella etenee. Kuka?" Kukaan romaanin kertojista se ei ole, vaan he yrittävät löytää päätepysäkkinsä ilman ohjeita ja uskovat, että valittu tie vie joskus perille asti. Ei ole sattumaa, että Asto eksyy ajomatkalla Edenin "paratiisiin".

Irja Sinivaara on saattanut esikoisensa kunnialla lukijoiden tietoisuuteen. Takautumien kautta rakentuva kerronta on teoksen parasta antia, ja kirjailija onnistuu luomaan lähes lyriikkamaisia tunnelmia. Tyyli muistuttaa parhaimmillaan Aila Meriluodon tunnustuksellisimpia runoja, toisaalta mieleen tulevat Aki Kaurismäen elokuvat. Silti Sun onnes tähden jättää lukijansa kylmäksi ja sanojen leikki onkin ensisijaisesti esteettistä. Arjen raakuuden kuvauksena romaani on toimiva, mutta emotionaalinen etäisyys turruttaa liikaa heti alkuunsa. Tässä romaanissa ihminen on ihmiselle susi – tähänkö ollaan tultu, Charles Darwin?

Saara Sallinen

 

 

 

PIENIÄ TARINOITA ELÄMÄSTÄ JA ELÄMISESTÄ

Harri Tapper: Syyntakkeetom mies

Atena Kustannus Oy

" Ajattelin iteksen, että siinä silimärräppäöksessä, kum pojat huomoa, että oon niijje viinat silipassu sikkaen kanssa, usutettaan koeroa minuj jälillen ja alakaa haolikot paokkuo."

Harri Tapperin uutuudessa juovutaan sikojen seurassa, aletaan vävyksi miehelle, jolla ei ole tytärtä ensinkään, ammutaan karhua ritsalla, neuvotaan naimapuuhissa ja paljon muuta. Kertomusten lomaan on sijoiteltu kirjailijan itse piirtämiä kuhunkin tarinaan sopivia kuvia.

Syyntakkeetom mies on hersyvän elämänmakuinen teos. Kuvituksineen kaikkineen se koostuu 30:stä erillisestä, pienestä kertomuksesta, jotka on kirjoitettu leveällä Saarijärven murteella.

Kirjan murteinen kieli on elävää ja hauskan kuuloista, ja saa tarinat tuntumaan siltä, kuin kirjoittaja olisi ne itse todellisuudessa kokenut. Tapper ei ole kielenkäytössään muutenkaan sievistellyt. Ruma sana sanotaan siten kuin se kuuluu, muttei rivouksia silti suinkaan viljellä aiheettomasti.

Niin riemastuttavaa kuin kirjaa olikin lukea, kävi murrekielisyys välillä hieman raskaaksi. Paikka paikoin oli myös sanoja, joiden merkityksestä ei hyvällä tahdollakaan ottanut selvää. Puute on kuitenkin melko vähäinen, eli sanakirjattakin tulee hyvin toimeen.

Kertomukset itsessään ovat pääosin hauskoja sattumuksia, joihin saattaa törmätä elämän varrella. Tai on ainakin saattanut törmätä, jos on mies, ja sen lisäksi sattunut elämään Suomen maaseudulla joskus viime vuosisadan alkupuolella.

Tarinoiden henkilökavalkadi koostuu lähinnä piioista, rengeistä sekä isännistä emäntineen. Eletään maalla pienessä pitäjässä, jonka keskustassa sijaitsee kirkko ja syrjemmällä vanha kunnon tanssilava. Miljöö on siis suoraan kuin vanhasta suomifilmistä.

Myös eläimet ovat saaneet roolijaossa isompiakin osia muutamassa kertomuksessa. Tarinassa nimeltä Koera suoriutuu äärettömän metsästysintoinen koira tuloksettoman metsästysretken jälkeen niinkin inhimillisestä ja eläimelle vaativasta tehtävästä kuin kiroilusta.

"Uhkas pimmeä meitä. Keäntyiltiin kämppeä kohi. ’Vittu’, mainiht joku.

- Mitä sanoet?

- Em minä mittää oo puhunna.

- Se ol sitten koera."

Kyllä kai eläintäkin voi joskus todella risoa?

Kirjan minäkertojan virkaa toimittaa useimmissa tarinoissa tavallinen kylänmies, yleensä renki tai muu palkollinen. Kertojan ja itseni välillä on huomattava kuilu jo pelkästään ajallisestikin eikä samaistuminen kertomusten hahmoihin siksi ollut mahdollista.

Tästä huolimatta onnistui kertomuskokoelman useampikin juttu irrottamaan hymyn jopa minunkin huuliltani. Muutamille tarinoille oli vieläpä pakko nauraa lähes ääneen. Osaltaan ilmiön sai aikaan Tapperin käyttämä kieli, mutta pääosin naurunpyrskähdykset johtuivat kertomusten henkilöille sattuneista inhimillisistä kömmähdyksistä.

Kuitenkin luulisin Syyntakkeettomam miehen saavuttavan eniten suosiota jo hieman varttuneemman lukijakunnan parissa. Voisin kuvitella, että myös sellaiset ihmiset, jotka viihtyvät esimerkiksi Arto Paasilinnan ja Kalle Päätalon teosten parissa, saattavat mielistyä Tapperinkin omintakeiseen tyyliin.

Useaan kirjan tarinaan on kätketty lasten satujen tapaan pieni ohje tai elämänviisaus. Tosin joidenkin kertomusten kohdalla tuntui opetus olevan hieman turhankin tarkkaan piilotettu, ainakin minulta. Kaikkien tarinoiden tarkoitus ei ihan helpolla auennut, joten päätään joutui vaivaamaan toisinaan muunkin kuin kielen kanssa painiskellessaan.

Harri Tapper on onnistunut kirjoittamaan tavallisuudesta poikkeavan ja suomen kielen monimuotoisuutta arvostavan kirjan. Kaiken kaikkiaan Syyntakkeetom mies on piristysruiske, annos hyvää mieltä, joka kannattaa nauttia silloin, kun elämä lannistaa harmaalla arjellaan.

A. S.

 

 

 

SIMO HALINEN: IDÄNSYDÄNSIMPUKKA

Simo Halinen on kirjoittanut raastavan kirjan. Idänsydänsimpukka on kirjailijan esikoisteos. Tuntuu luvalliselta kysyä, kuinka paljon lähemmäs lukijan kättä Halinen vielä pystyy värisevää ihoa vyöryttämään? Kirjan keskiössä on kituva parisuhde. Kerronta tapahtuu neljän henkilön näkökulmasta. Eero on väitöskirjansa kanssa jumiutunut opettaja, jonka elämän mullistaa arkkitehtivaimo Ellan puolihuolimattomasti heittämä kommentti ystävälleen rakastajan hankkimisesta. Eero itse antautuu viettiensä viemäksi, ja ajautuu avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen. Ellan sisar Asta kamppailee syntymättömän lapsensa aiheuttamassa ristipaineessa, eikä hänen särkyvä herkkyytensä ole ainakaan avuksi. Ellan ja Eeron tytär Siiri valottaa tapahtumia lapsen perspektiivistä, mutta hänen osuutensa kerronnasta jää vähäiseksi ja kapeaksi.

Viiltävän tarkka kuvaus kiteytyy eritoten Eeron nahjusmaisessa hapuilussa vahvan naisen katseen alla. Eerossa paljastuu miehen häpeä, "häpeäleikit", ja vaikeus olla mies ja oma itsensä. Salattu ja tuntematon paljastetaan vain lukijalle henkilöhahmojen ajatusten välityksellä. Sanojen tai repliikkien tasolla romaanissa ei välttämättä tapahdu paljoakaan, mutta Halinen rakentaa hahmojen välisen kommunikaation taitavasti. Hahmot tulkitsevat toisiaan nonverbaalisen viestinnän, ajassa ja paikassa olevien vihjeiden perusteella. Ajatukset toisesta ja itsestä ovat usein ristiriitaisia, sekavia ja toisinaan terävän analyyttisiä. Niiden kuviot ovat myös toistuvia, jankkaavia. Tällä tavoin Halinen tavoittaa jotain äärimmäisen inhimillistä: ajatusten orjuuttavat noidankehät.

Etäisimmäksi henkilöhahmoksi jää Asta, eksentrinen "kalanainen". Hän kuulee kalojen puhuvan. Halinen tyylittelee Astan esiin mahtavalla sanojen ryöpyllä, joka toisinaan saa lukijan pyörryksiin:"…he muuttavat pois tältä planeetalta, nuo raketit, ellette niitä ole pimeimmällä hetkellänne nähneet ette tiedä elämästä mitään, suuria säkenöiviä aluksia kiipeämässä taivaalle, minä en voi niihin nousta, olen maan matonen vailla valtaa, mutta en ole hullu, minä vain synnytän itseäni, tajuan, ja sitten iskee elämän kahtia jakava musta salama ja minä katoan, vain hirttosilmukaksi sidottu punainen kengännauha jää jäljelle Hämärämaan märälle nurmelle kun minut vapautetaan." Absurdi taiteellisuus ja liiallinen kielellinen kikkailu laimentavat Astan hahmoa verrattuna Eeron ja Ellan monikerroksisiin ja särmikkäisiin hahmoihin, joissa on aitouden tuntua.

Romaani ei pureudu ainoastaan syvälle yksityisiin ajatuksiin vaan sitä kautta myös ruumiillisuuteen. Vietit esitetään tahtoa voimakkaammiksi. Seksuaalisuudella on suuri merkitys itsetunnon ja identiteetin rakentajana. Hyvä rakastaja on vasta hyvä mies jne. Seksi on tärkeä osa kommunikaatiota hahmojen välillä. Seksillä rangaistaan, satutetaan, lohdutetaan, siitä fantasioidaan, sillä hekumoidaan ja siitä nautitaan. Suurimmat katkeruudet ja pettymykset heijastuvat iholle, suurin loukkaus on seksuaalinen loukkaus.

Idänsydänsimpukka kokoaa yhteen itseään etsiviä ja kaaoksessa eläviä ihmisiä. Teos ei kuitenkaan ole täysin synkkä. Idänsydänsimpukka, cerastoderma glaucum, on toivon elementti. Asta heittää sen mereen jo teoksen keskivaiheilla, ja miettii riemuissaan: "Se on täytetty!" Simpukan heittämisestä mereen tulee hyvä ja vapauttava olo. Omat uhrilahjansa joutuu jokainen hahmo heittämään elämänmereen ennen kuin sovinto sen kanssa alkaa häämöttämään. Lukijan uhrilahjan teos vaatii siinä, ettei syyllisiä ja syyttömiä pysty sormella osoittamaan. Lukukokemus ei myöskään päästä helpolla, koska Idänsydänsimpukka pyrkii tiiviisti ihon alle.

Huikaisevan hyvin kirjoitetun teoksen on annettava puhua puolestaan: "Mutta elämän lävitse kulkee hiuksenhieno lanka, joka ei katoa kieltämällä. Siinä sen suuruus. Sen, jonka alla minä taipuu."

Miia Juhala

 

 

KOLMIODRAAMA VAILLA DRAAMAA

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia

Virpi Hämeen-Anttilan toinen romaani Alastonkuvia – triptyykki on kertomus naisesta ja kahdesta miehestä sekä taiteesta, joka kietoo näiden kolmen elämät toisiinsa. Teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä nuori taidehistorian opiskelija Anna etsiskelee aihetta gradulleen ja setvii samalla ongelmallisia suhteitaan poikaystäväänsä ja vanhempiinsa. Puolisattumalta hänen silmiinsä osuvat viisikymppisen ja erakoituneen taiteilijan, Aleksi Merikosken aistikkaat kuvat – ja hän on löytänyt aiheensa.

Ensimmäisessä osassa on kaksi minäkertojaa, Anna ja joku toinen, joka vähitellen paljastuu Hannu Koistilaksi, taiteilijaksi ja Aleksin ystäväksi. Hänen mukanaan palataan aina pari vuosikymmentä taaksepäin, jonnekin 60-70 –luvulle, jolloin hän ja Aleksi olivat nuoria. Toinen osa on omistettu Aleksin äänelle, ja kolmannessa kertojaäänet vaihtelevat vuorostaan Aleksin ja Annan välillä, ja lisäksi mukana on Hannun päiväkirjamerkintöjä. Tämä moniäänisyys on aluksi hieman sekavaa, mutta siihen tottuu, ja loppupuolella se toimii erinomaisesti paljastaessaan kunkin näkökulman erikseen.

Teos alkaa runollisena, viehättävänä, hivenen hämäränä. Alussa ei tiedä, kuka puhuu, mutta vähitellen ymmärtää, että joka toisessa luvussa puhuu Hannu, joka toisessa Anna. Hannun ääni tuntuu kuuluvan jostakin sisäisestä maailmasta, josta käsin hän tarkkailee ulkoisia tapahtumia. Anna taas on alussa hyvin tavallisen oloinen opiskelijatyttö, ei kovin monitasoinen hahmo vielä. Hannu vie tarinaa taaksepäin, kohti taustojaan, Anna taas eteenpäin, kohti toisen osan huippukohtaa, Aleksin hurmioitunutta maalaussessiota Annan ollessa mallina.

Juuri kertojaäänten vaihtelu on omiaan syventämään henkilökuvia. Jokaista kuvataan ulkopuolelta, mutta jokainen pääsee myös itse ääneen. Lopulta kaikki kolme keskushenkilöä voi nähdä silmissään hiilipiirroksina. Aleksi piirtää Annan, Anna piirtää Aleksin ja he yhdessä piirtävät Hannun. Hannu on se traaginen hahmo, jota vasten Annan ja Aleksin kaunis onni peilautuu. Sivuhenkilöt, Annan ystävät ja vanhemmat sekä Aleksin entiset mallit ja rakastetut tuovat mukanaan oman värimaailmansa.

Toisessa osassa teoksen tunnelma muuttuu huomattavasti. Silmiinpistävintä on Annan käytöksen muuttuminen: alussa hän painiskeli kaikenlaisten kompleksien parissa ja oli toisinaan hyvinkin epävarma. Kun hän tapaa tutkimuskohteensa Merikosken, hänestä kerrotaan ulkopuolisen kertojan äänellä, jolloin hänen sisäistä elämäänsä vältytään kuvaamasta. Äkkiä hän on täysin kotonaan alussa arastelemansa taiteilijan seurassa. Alussa teoksen sävy oli myös arkisempi ja pinnallisempi. Toisessa osassa tarinan vauhti hidastuu ja intensiteetti kasvaa. Toisen osan tapahtumat etenevät kuin unessa, ja kerronta saa aikaan melkoista tilanteella herkuttelua.

Toinen osa on kuin mehevä suklaakakku ensimmäisen ja kolmannen osan kevyen näkkileipämäisyyden välissä. Annan ja Aleksin välille syntyvä suhde on jotain, minkä olisi alusta saakka voinut arvata, mutta ei kuitenkaan. Se on täydellinen eroottinen fantasia. Kirjan lopulla Anna sanoo: "tässä olivat sen tarinan henkilöt jonka olin ensin uneksinut ja sitten elänyt…". Toisesta osasta lähtien kaikki on äkkiä täydellistä tavalla, josta voi vain uneksia.

Hannun tarina, joka kulkee Annan ja Aleksin nykyhetken kehyksen välissä, jää hiukan repaleiseksi. Siinä hypellään vuosikymmenestä toiseen, ja sen kautta rakennetaan kuva myös nuoresta Aleksista. Hannu kuolee vuonna 1980, noin viisitoista vuotta ennen kuin Aleksi ja Anna kohtaavat toisensa. Anna on gradua tehdessään porautunut myös Hannun sieluun tämän päiväkirjojen kautta. Tämä yhdistettynä Aleksin muistoihin rakkaasta ystävästään saattaa Hannun kolmanneksi osapuoleksi Aleksin ja Annan suhteeseen.

Teoksen rakenne on varsin tarkkaan harkittu kompositio – sitä vain koko ajan odottaisi jotakin traagista ja dramaattista käännettä, sitä että kaikki menisi yllättäen pieleen ja pääsisi tuntemaan sääliä, mutta sitä ei tule. Kaikki menee lopulta niin äärimmäisen hyvin. Vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kun kirjassa on yli viisisataa sivua, siltä odottaa melkoisia käänteitä matkan varrella. Lopussa käänne kyllä tulee, jokin, joka on vähällä sorruttaa kaiken, mutta siinä vaiheessa sortumiseen ei voi enää uskoa. Tällä tarinalla on oltava onnellinen loppu!

Vaikka Hämeen-Anttilan romaani on pääpiirteissään kevyen viihteellinen, siihen on ujutettu joitakin "taiteellisia yksityiskohtia", kuten musiikkikappaleiden nimet esittäjineen jokaisen luvun alussa. Niiden tarpeellisuus jää kyllä epäselväksi. Jokin teoksessa myös kertoo, että se on yliopistoihmisen kirjoittama. Hämeen-Anttila opettaa Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella Helsingin yliopistossa, ja tuntuu, että hän ei ole voinut vastustaa kiusausta hiukan esitellä kielitaitoaan ja tieteellistä terminologian tuntemustaan romaanissaan. Ei näitä vieraskielisiä ilmauksia aivan häiritsevyyteen asti onneksi ole.

Kuten sanottu, teoksen kolmiomainen rakenne ja näkökulmavaihtelut toimivat hyvin, suorastaan pelastavat sen. Sanoja tuntuu nimittäin olevan vähän liikaa. Tiivistäminen olisi tehnyt terää, mutta onneksi kolmion kulmat katkovat tarinaa sen verran, että sen pystyy hahmottamaan. Henkilöhahmot pitävät mielenkiintoa yllä, ja jälkimaku on makea, muttei aivan äitelä. Aleksi jää mieleen hahmona, jonka toivoisi olevan oikeasti olemassa, vaikka sitä onkin vaikea kuvitella. Hän muistuttaa Pentti Holapan Ystävän muotokuva –romaanin Asser Vahoa, täydellistä taiteilijahurmuria, johon kaikki rakastuvat. Melkoinen ruusutarha tämä teos on, mutta aika ihana sellainen.

Katariina Saarinen

 

 

Pirjo Hassisen kahdeksas romaani -

PUISTOSSA KULJESKELU VOI PILATA KOHTALOSI

Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto

Ihmiselämät kietoutuvat toisiinsa usein huomaamatta ja sattumien kautta. Pirjo Hassisen uusi romaani Kuninkaanpuisto on kertomus, jossa toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtalot törmäävät. Hassinen onnistuu jälleen hämmästyttämään kiehtovalla romaanilla, jossa yhden ihmisen henkilökohtaiset valinnat muuttavat toisen elämän. Lukija saa huomata, että kokonaisuus on aina enemmän kuin osien summa.

Kuninkaanpuisto seuraa invalidisoituneen Arin ja opettajana työskentelevän Vernan tarinaa. Ari ja Verna eivät koskaan kohtaa, mutta heidän elämänsä yhdistyvät toisiinsa kohtalokkaalla tavalla. Kuninkaanpuisto sisältää Hassisen aikaisemmista romaaneista tuttuja aihepiirejä, joita hän jälleen käyttää tehokkaasti ja kiinnostavasti. Miehen ja naisen valtasuhteet, äidin ja tyttären tarina ja seksuaalisuus ovat alueita, jotka avautuvat romaanissa uusien näkökulmien kautta.

Leikkipuisto lapsille ja aikuisille

Kuninkaanpuiston toisen tarinalinjan päähenkilö Ari makaa liikkumattomana hoitokodissa. Arilla on hyvät oltavat, sillä rahalla saa, kaikkea mitä voi toivoa. Kolmekymppinen Ari oli ennen onnettomuutta menestyvä liikemies, joka oli elämässä tottunut saamaan haluamansa. Halvaantunut mies pitää käsissään romaanin valtasuhteiden vyyhdettä, hän järjestelee asioita toisten tietämättä, manipuloi ja kontrolloi.

Ari uskoo vaimonsa löytäneen uuden rakastajan. Hän perustelee uskomustaan luottamalla vaistoonsa, tarkkailemalla vaimonsa uutta hehkua, kävelytyyliä ja vaatteita. Arin huoneesta on näkymä Kuninkaanpuistoon, ja hän hankkii valvontakameran, jotta voisi paremmin tarkastella puiston elämää, ja vaimonsa saapumista jokapäiväiselle visiitille.

Kuninkaanpuistossa kävelee myös Verna, romaanin toisen tarinalinjan päähenkilö. Verna on yksinäinen naisopettaja, joka rakastuu toisen naisen lapseen. Hän on kiinnostunut kaupungin historiasta, varsinkin sen entisistä asukkaista. Vernan historiantutkimus lähentelee pakkomiellettä, kun hän alkaa elää entisen kaupunkilaisen, Saara Sirenin elämää. Myös Saara on toiminut opettajana, ja onnettomuudekseen rakastanut toisen naisen lasta.

Verna ei kaipaa elämäänsä miestä, vaikka tarjolla olisi. Verna haluaa lapsen, ja hän löytää mieleisensä Kuninkaanpuistosta leikkimästä. Keino päästä tytön elämään on vietellä isä, ja Verna onnistuu siinä lähinnä seksin ja tekaistujen tunteiden avulla.

Menneisyys luo huomisen muistot

Yksi kirjan kantavista teemoista on aika. Romaanin aika on kymmenen kuukautta, mikä riittää muuttamaan lähes kaikkien kirjan henkilöiden elämän suuntaa. Hassisen kirjoille ominaisesti päähenkilöiden menneisyys ja muistot kertautuvat ja vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä. Vernan elämälle tärkeät valokuvat puhuttelevat häntä ja niiden henkilöistä tulee lähes todellisia. Arin pettämätön bisnesvainu löytää uusia muotoja ja muovautuu ihmisvainuksi, korostuneiksi aisteiksi ja ihmismielen tulkintakyvyksi.

Kuninkaanpuistossa erityisen kiinnostavaa on juuri menneisyyden henkiin herääminen. Historia toistaa itseään, ja Verna oikeuttaa tekonsa ja mielihalunsa Saara Sirenin elämän kautta. Verna muokkaa kaupunginhistoriaa mieleisekseen ja todellisuus ja fantasia sekoittuvat. Päähenkilöt elävät menneisyyden ja tulevaisuuden välitilassa, johon lopulta itse puistokin osallistuu. Teoksessa on läsnä sekä Vernan ja Arin henkilöhistoriat, että kaupunginhistoria puistoineen ja asukkaineen.

Puistoväen rahat ja rakastajat

Kuninkaanpuisto on Hassisen kahdeksas teos. Kahden ensimmäisen romaaninsa jälkeen hän on julkaissut tasaisesti kirjan kahdessa vuodessa. Hassisen romaanien seksuaalisuus hätkähdyttää kuitenkin aina uudestaan. Uusimmassa kirjassaan hän kuvaa kiehtovalla tavalla seksuaalista halua, jota ei voi toteuttaa fyysisesti.

Halvaantumisen jälkeen Ari on turhautunut, sillä hänen kokemansa intohimo on väkevää, mutta mielikuvitus ei yksin tuo tyydytystä. Ari näkee vaimonsa lähes seksiobjektin kaltaisena olentona, täydellisenä naisena, joka olemuksellaan "löi miehiä pehmustetulla moukarilla päähän ja mahaan ja sen alle". Vaimon jokainen ele ja teko heijastaa Arin silmissä kuitenkin uutta rakastajaa ja mielikuvitus sekä oma kyvyttömyys tekee Arin seksuaalisuudesta ajoittain vastenmieleistä, kylmää ja kovaa.

Verna on Arin aistien täytteiseen elämään verrattuna viileä ja pidättyväinen. Verna ei ole Arin tapaan intohimoinen, mikä näkyy myös hänen elämässään, kaulasta alaspäin halvaantunut mies elää suuremmilla panoksilla kuin terve ja nuori nainen. Verna ja Ari eivät silmästä silmään romaanissa kohtaa, mutta Verna joutuu kauhukseen kokemaan miten Arin valta ulottuu hänen elämäänsä.

Vallan lisäksi Arin rahavirrat kuljettavat romaanin juonta eteenpäin ja lukija saa todeta miten rahalla lopulta saa myös onnea. Kuninkaanpuistossa on vain yksi sivuhenkilö, jonka taloudellinen tilanne on keskiluokan alapuolella. Helenasta tulee Arin suojatti ja hän pohtii ihmisen rahallista arvoa järjestellessään Helenan elämää: "Jos olisin käynyt kauppaa hänestä, paljonko olisin pannut pöytään? Paljonko maksaisi laitosapulaisen elämä, naisen joka oli luopunut enemmästä kuin moni saattoi kuvitella, ja jolla oli jäljellä ehkä nelisenkymmentä vähitellen surkeutuvaa vuotta?" Romaani rakentaa kalskeaa kuvaa nykymaailmasta, jossa raha ratkaisee.

Mirkka Ruohonen

 

 

 

 

 

MAHDOLLISUUKSIEN TIELLÄ

Taina Teerialho: Kesäkuu

Aikaisemmin runoja, novelleja ja näytelmätekstejä kirjoittanut Taina Teerialho asettuu esikoisromaanissaan Kesäkuu linja-autokuskin nahkoihin ja katsoo itseään etsivän miehen mielenmaisemaa. Aihe on tuttu etenkin kotimaisten mieskirjailijoiden teoksista, vaihteeksi onkin hyvä lukea miehen kriisistä naiskirjoittajan näkökulmasta.

Päähenkilö Jyrkin elämä on täynnä muutoksia. Hän on juuri eronnut ja jäänyt työttömäksi, eikä hänellä ole enää asuntoa. Isäkin makaa sairaalassa letkuissa. Elämässään ajelehtivan aikuisen miehen perusongelmat on hyvin kartoitettu. Tästä alkaa kuuden vuorokauden matka, joka ei ratkaise kaikkia ongelmia, mutta antaa Jyrkille uuden suunnan.

Jyrkin setä vuokraa vanhan linja-auton ja suostuttelee Jyrkin kuskiksi. Määränpäänä on sedän nuoruuden Rauma, mutta reitti ei ole yksiselitteinen eikä suora. Eläkkeellä oleva setä ei pidä kiirettä päästäkseen perille; hän muistelee elämäänsä ja insinööriuraansa tiepiirissä, luettelee tuntemiaan maisemia ja tuttuja teitä omistajan elkein. Jyrki keskittyy ajamiseen ja mutisee vastauksia sedän monologiin. Matkan tarkoitus selviää vasta myöhemmin. Tie vie menneisyyteen, mutta myös tulevaisuuden mahdollisuuksiin.

Sattuman kautta linja-auton kyytiin nousee kaksi nuorta naista, Sisse ja Päivi. Sisse ja setä kiintyvät heti toisiinsa ja nauravat kuin vanhat tutut. Jyrki seuraa tilannetta kuskin paikalta ja ihmettelee tapausten kulkua. Myöhemmin myös Jyrki ja Päivi lähentyvät toisiaan. Tästä pienestä linja-autoyhteisöstä tulee hetkeksi kodittoman Jyrkin uusi koti ja perhe. Samalla kun Jyrki kiintyy matkakumppaneihinsa ja ajoneuvoonsa yhä lähemmin, hän tiedostaa tulevaisuuden epävarmuuden, sen että matka loppuu pian. Teerialho tavoittaa hyvin hetkessä olemisen ja siihen takertumisen välisen ristiriidan.

Linja-auto saa seuraa myös poikaporukasta, jonka itsetuhoinen hurjastelu kaljanhuuruisella Opelilla on vaaraksi muillekin. Nuorten miesten humalainen uho on kontrastina rauhallisen Jyrkin pohdiskelevalle asenteelle. Sivujuonena romaanissa on nuoren tytön kaappaus, jonka takaa paljastuu sama poikaporukka. Poikien menoa sivusta seurannut Jyrki puuttuu peliin kirjan lopussa ja pelastaa tytön autoonsa sammuneiden kaappareiden keskeltä.

Tarina kerrotaan koko ajan Jyrkin näkökulmasta. Jyrki on tarkkailija, joka tekee havaintoja pienimmistäkin asioista ympärillään. Hän nauttii ajamisen rytmistä, ratin tunnusta käsissä, pyörien tasaisesta liikkeestä asvaltin pinnalla. Jyrki totuttelee vanhaan autoon ja kuuntelee sitä paremmin kuin setäänsä. Yksityiskohtien ja aistihavaintojen rikas kuvaus onkin kirjan parhaita puolia, se tuo kerrontaan runouden kaltaista kielellistä leikkiä ja yllätyksellisyyttä. Se kuvastaa myös päähenkilön ristiriitaisuutta: Jyrki harmittelee toistuvasti sitä, ettei hän ole verbaalisesti yhtä lahjakas kuin Päivi, vaikka hänen sisäinen kertojanäänensä on paikoin hyvin vivahteikas. Jyrki käykin enemmän sisäistä kuin todellista keskustelua toisten henkilöiden kanssa.

Juonenkuljetus on välillä liian verkkaista, tapahtumat eivät oikein etene, vaikka kuinka ajetaan. Novelleja kirjoittanut Teerialho ei löydä romaanilleen sujuvaa muotoa. Matkanteon kuvaus ei jaksa kantaa kerrontaa varsinkaan kirjan keskivaiheilla; ajaminen ja lepohetket toistuvat, samalla kun kirjan tematiikka pysyy paikallaan eikä syvene. Tarinanpätkä toimisi ehkä paremmin novellina. Linja-auton kaltaiseen rajalliseen tilaan on vaikea kirjoittaa jäntevää draamaa. Toisaalta miljöön valinta on temaattisesti perusteltu: romaani kertoo päähenkilön matkasta kohti omaa identiteettiään ja uutta isäsuhdetta.

Sedän motiivina matkalle on kertoa Jyrkille, että tämä on hänen poikansa. Tätä pohjustetaan lyhyillä unikuvilla, joissa lapsuuden Jyrki aavistaa, että sedän ja äidin välillä on tapahtunut jotain. Nämä lyhyet takautumat jäävät kuitenkin melko irrallisiksi eivätkä terävöitä tyhjäkäyntistä kerrontaa. Sedän paljastus asettaa Jyrkin uuteen tilanteeseen, hän ei haluakaan aluksi uskoa koko asiaa. Isyyttä ei pohdita kovin suoraan, merkitykset jätetään lukijalle. Keskeneräisyyden tuntua lisää se, että prologin kuvaamaan keskusteluun Jyrkin ja sairaan isän välillä ei palata. Matka on vain muutoksen alku, pieni osa suurempaa tarinaa.

Päivistä tulee Jyrkille yhä tärkeämpi, ja lopulta Jyrki huomaa rakastuneensa. Päivi on raskaana, eikä tulevalle lapselle ole vastuullista isää. Isyyden teema saa uuden ulottuvuuden, kun Jyrki tarjoutuu isäksi Päivin lapselle. Jyrki astuu ensi kertaa ulos sivustaseuraajan roolistaan eikä ole enää oman elämänsä tarkkailija. Lopetuksen auvoisuus kaapatun tytön pelastuksineen ja matkaseurueen pariutumisineen tuntuu hieman väkinäiseltä, ikään kuin kirjailija ei enää luottaisikaan vähäeleisten tapahtumien kuvaukseen.

Mitään kovin uutta mieheyden käsittelyyn Teerialhon romaani ei tuo. Ilahduttavaa Kesäkuussa on kuitenkin se, että miehen kriisi ei ole siinä kuolemanvakavaa itsesäälissä rypemistä. Päähenkilön muutos lähtee itsensä vähittäisestä kohtaamisesta ja myötätunnosta.

J. S.

 

 

PÄIVÄ PÄIVÄLTÄ PAREMMAKSI

Timo Teräsahjo: Päivä päivältä paremmaksi

Päivä päivältä paremmaksi on romaani jossa kuvataan aikuistumisen vaikeutta ja yritetään löytää jokaiselle oma paikkansa tässä yhteiskunnassa. Romaanin päähenkilö on reilu parikymppinen Mari, joka lukee yliopiston biologian pääsykokeisiin. Hän lukee niihin jo kuudetta kertaa. Sisään pääseminen on jo alkanut tuntua mahdottomalta. Hänen vanhempansa sekä menestyvä isoveli, Markus, yrittävät kannustaa ja välillä myös painostaa Maria hänen luku-urakassaan. Markus on menestynyt biologian alalla ja lähes kaikessa muussakin, ja hänen suhteittensa avulla Marille järjestyy harjoittelupaikka kasvitieteellisestä puutarhasta. Mari muuttaa maaseudulta vanhempiensa luota kaupunkiin omaan asuntoonsa, aloittaakseen työt ja valmistautuakseen pääsykokeisiin.
Kirja keskittyy lähes kokonaan vain Marin henkilöhahmon ympärille. Siinä kuvataan hänen elämäänsä ja ajatuksiaan. Romaanin on kirjoittanut Timo Teräsahjo, joka on psykologian maisteri. Psykologinen ote näkyykin tekstissä, jossa kaikki asiat käsitellään Marin ajatusten läpi, ja hänen silmin katsottuna. Kirja kuvaa kuinka Marin on vaikea saada otetta omasta elämästään. Hän vain ajelehtii päivästä toiseen virran mukana, ottaa vastaan tapahtumat sellaisina kuin ne eteen tulevat. Markus hankkii Marille työpaikan ja Marin isä etsii hänelle asunnon. Kasvitieteellisessä puutarhassa on töissä myös nuori mies, Antti johon Mari tutustuu. Lähes vastahakoisesti Mari alkaa seurustella Antin kanssa, kun asiat vain alkavat luisua siihen suuntaan. Yliopiston pääsykokeisiinkin Mari lukee kuin tottumuksesta, ja tottumushan se varmaan jo onkin, onhan meneillään jo kuudes kevät kun hän tekee niin. Marin henkilöhahmo ei kuitenkaan vaikuta uskottavalta, vaikka hänen ongelmansa ja elämäntilanteensa ovat varmasti tuttuja monelle nuorelle. Marin käytöstä, tai lähinnä käytöksen puutetta, on välillä vaikea ymmärtää. Hän käyttäytyy niin tahdottomasti ja ei innostu koko kirjan aikana juuri mistään. Marin passiivisuus on jotenkin epäinhimillistä, tai sitten on kyse vakavasta masennuspotilaasta, mutta käsittääkseni tarkoitus on kuitenkin kuvata ihan normaalia nuoren itsensä etsimisen aikaa.
Hieman yllätyksellisyyttä ja vaihtelua muuten melko yksitoikkoiseen romaaniin toi kuitenkin kerrontatapa. Kirjassa oli runsaasti takaumia, jotka herättivät lukijan huomion. Aina välillä, kesken muiden tapahtumien Mari alkaa muistella jotain menneisyydessä sattunutta tapausta tai hetkeä. Välillä tämä tapa tosin aiheuttaa hieman vaikeaselkoisuutta, kun joskus on vaikea ymmärtää eletäänkö nykyhetkeä vai menneisyyttä.
Kirjan alkuasetelma ja aihe vaikuttivat kiinnostavilta ja ajankohtaisilta, mutta kun kirjaa alkaa lukemaan, niin juuri mitään ei oikeastaan tapahdukaan. Jo kirjan kansi kertoo paljon sisällöstä. kannet ovat synkän tumman vihreät, vailla mitään kirkkaita värejä. Samanlaisia tummia sävyjä täynnä ovat myös kirjan sivut. Hämäräksi jäi myös kirjan nimen: "Päivä päivältä paremmaksi" merkitys. Nimestä voisi päätellä, että Marin elämä kirjan myötä loppua kohden selkiintyisi ja hän löytäisi itsensä ja paikkansa elämässä. Sama passiivisuus ja elämän sivustaseuraamisen tunne kuitenkin jatkuu ihan loppuun saakka. Vain viimeiseltä sivulta aivan viimeisiltä riveiltä on löydettävissä pieni aavistus siitä toivosta, että ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Terhi Kujala

 

 

OTTEITA EEVA-LIISA MANNERIN ELÄMÄSTÄ

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004.

 

Helena Sinervon kirjoittama Runoilijan talossa on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sinervo on aiemmin julkaissut viisi ansioitunutta runokokoelmaa. Hän on myös toiminut kääntäjänä ja arvostelijana. Teoksen jälkisanassa Sinervo kertoo, kuinka Tammi oli ottanut häneen yhteyttä ja kysynyt jos hän kirjoittaisi elämäkerran Eeva-Liisa Mannerista. "Lupasin miettiä asiaa", vastasi Helena Sinervo.

Modernisti Eeva-Liisa Manner (1921–1995) on ollut tärkeä esikuva Sinervolle. Toisaalta Mannerin tuotanto edustaa Sinervolle jo osittain taakse jäänyttä aikaa. Helena Sinervo ei ollut työtä aloittaessaan varma, kiinnostiko Manner häntä enää niin paljon kuin faktapohjainen elämäkerta olisi vaatinut. Niinpä Runoilijan talossa onkin melko lailla täysin fiktiivinen teos; kuitenkin tietyt tapahtumat ovat tosia. Näiden varaan avautuu fiktiivinen näkökulma.

Useimmat Mannerin aikalaiset muistavat hänet jonkinlaisena erakkoluonteena. Peter von Baghin ohjaamassa sarjassa Sininen laulu Eeva-Liisa Manner itse kertoo: "Romaanikirjailijoilla on määrätty yleisö; ainakin siellä mielikuvien takana. Mutta ei minulla tietysti voi olla tällaista yleisöä. Minä kirjoitan itselleni." Helena Sinervon mukaan Mannerin motiivina kirjoittaa toimii se, ettei hän osaa puhua kunnolla. Ja raha.

Eeva-Liisa Manner muistetaan siis sodanjälkeisen suomalaisen runouden yhtenä huomattavana humanistina, joka löysi maailmankirjallisuuden ja suurten ajattelijoiden kielestä oman persoonallisen tien liikkua ajassa. Usein hänen realisminsa taustalla on ihmispyrintöjen julmuuden ja pienuuden taju, "loogillisen epäjärjestyksen" kokemus.

Tämän vastapainona toimii inhimillinen idealismi, joka reagoi väkivaltaan ja etsii mahdollisuutta "maagillisesta järjestyksestä", länsimaisesta kulttuuriperinnöstä, idän harmoniasta tai yhteydestä luontoon ja lapsuuteen.

"Ruumis on pyydys. Siihen ihminen tarttuu kun hän pyytää jotain: syntymää, kasvamista, läheisyyttä. Sieluni on ansassa johon ruumis on sen pyydystänyt. Eros on vetänyt maton altani, viilannut sielua linssiin, jättänyt Psykhen parkumaan salvaa ruhjeisiinsa."

Suomalaisen modernin runouden saralla Mannerin kokoelma Tämä matka (1956) oli merkkitapaus. Hänen runoutta on tulkittu musiikilliseksi, kontrapunktiseksi. Juuri musiikki tarjoaa hänelle tien runsaan maailmankuvaston jäsentämiseen ja hallitsemiseen.

Todennäköisesti Eeva-Liisa Manner itse ei olisi halunnut tällaista elämäkertaa – fakta- tai fiktiopohjaista. Ennen tutustumista romaanin jälkisanoihin olikin tunne, että Helena Sinervo tienaa Mannerin kustannuksella. Jälkisanoissa kuitenkin selkeästi todetaan, että jo Mannerin elinaikana esimerkiksi monet hänen kirjeistään luokiteltiin kansallisomaisuudeksi. Manner itse oli kuitenkin monta kertaa vaatinut, että hänen kirjeensä tuhottaisiin.

Vuonna 2005 tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Mannerin kuolemasta. Siitä oli siis jo hieman aiemmin tarpeeksi aikaa siihen, että tapahtumia saattoi muokata hyvinkin fiktiiviseen suuntaan. Sinervo toteaakin, että hän edes itse ei enää ihan tarkkaan tiedä mikä kirjassa on täysin totta ja mikä ei. Sinervo käyttääkin tätä mahdollisuutta reilusti hyväkseen. Hän tuo romaanissaan esille vaikkapa Mannerin rakkaussuhteen Anna-Liisa Mäenpäähän. Todellisuudessa se oli varmasti vain hyvää ystävyyttä. Anna-Liisa on todellinen henkilö, mutta romaanissa hän on fiktiivinen hahmo.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkupuolelle. Tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Manner katsoo espanjantalonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Viimekesäinen maanjäristys oli tuhonnut tämän rakkaan savipytingin aarteineen päivineen. Raivatessaan tärveltynyttä huonetta hän löytää kirjeitä ja valokuvia, jotka tuovat mieleen vanhoja muistoja.

"Talot niin kuin koirat muistuttavat omistajiaan, ajattelen, kun seison romahtaneen katon alla savupiipun vieressä. Muuri on sentään vielä pystyssä, kuten minäkin, kaikesta huolimatta. Katselen repeämästä ylös taivaan kirkkauteen, joka on jo hämärtymässä, sammumassa."

On hyvin todennäköistä, että Sinervon kokemus runoilijana on juuri vaikuttanut siihen, että kielenkäyttö on hyvin huoliteltua, kaunista ja omalla tavallaan myös ekonomista.

Sinervon monisäikeinen kerrontatekniikka ja taidokas rakenne palvelevat kirjan teemaa yksinäisyydestä, vaikeasta itsensä hyväksynnästä, mielen harhoista tai horjuvasta ystävyydestä. Talon katon romahduksesta ja Anna-Liisa Mäenpään Espanjaan tekemästä haastattelumatkasta kirja saa laajat kaarensa, joiden lomaan Sinervo tekee episodimaisia tarkennuksia.

Ajallisesti Runoilijan talossa päättyy huhtikuuhun 1972, jolloin Manner lähetti uuden romaaninsa Tammelle luettavaksi. Jarl Helleman oli hyvin mielissään ja kirjoitti: "Syksy on pelastettu! Varokaa voittajat jo yksin riittää tekemään siitä merkittävän kirjasyksyn."

Mannerin rakkaan Elmiradorin katolle ei käynyt yhtä hyvin. Reilun viiden vuoden päästä uusi maanjäristys pudotti talon katon uudelleen. Toisaalta 1977 ilmestyi Kuolleet vedet, joka on merkittävä teos Eeva-Liisa Mannerin myöhäisemmässä tuotannossa.

"Nuoret kirjailijat eivät ymmärrä mitään sodasta. He myisivät vaikka oman äitinsä saadakseen kuvansa lehteen, ja myyvätkin. Joskus yritin puhua heille mutta näin vain naamojen levenevän, omahyväisyyden varjon asettuvan sierainten molemmin puolin. Silloin nipistin suuni kiinni. Ihminen, joka ei ole kokenut ääritilanteita, ei tunne itseään ja luulee kantavansa moraalin kirkkainta soihtua."

Jussi Keinänen

 

 

TERVON SUURI ROMAANI

Jari Tervo: Myyrä

Jari Tervo on kirjoittanut tarkoituksellisen suuren romaanin, Myyrän. Teoksen suuruutta korostaa tiiliskivenkaltaisen historiallisen romaanin laajuden lisäksi sen aihe, isänmaamme ulkopoliittisen lähihistorian kuvaaminen. Historian kiemuroita valotetaan suhteessa suureen mieheen. Suuri mies on tietenkin ajankohtaisesti monenlaisen uudelleenarvioinnin kohteena viime vuosina ollut aikansa ikoni tasavallan presidentti Kekkonen.

Tällä kertaa monien yllätykseksikin Tervon Myyrän suuruus ei riittänyt aivan Finlandia-palkintoon saakka. Olisi ollut helppoa kuvitella, että tämänkaltainen teos olisi ollut juuri oikea kohde suomalaisen kirjallisen instituution palkittavaksi. Kirja täyttää useita kotimaisen kirjallisuuden perinteisen kaanonin jäsenyteen tarvittavia ehtoja: Sen kirjoittaja on mies ja teoksen aiheena ovat lähihistorian kansallisestikin kipeät tapahtumat ja niiden uudelleenarvionti.

Myyrä sai kuitenkin tyytyä vain varjo-Finlandiaan, mikä tietysti on omalla tavallaan varsin kuvaavaa. Itsetarkoituksellisesta suuruuden tavoittelusta ja paisuttelusta ja hienoisesta laskelmoivuudestaan huolimatta Myyrä on kuitenkin erittäin hyvä hyvä kirja.

Tervo on ainakin toistaiseksi vihdoinkin jättänyt taakseen rovaniemeläiset pikkurikolliset, ja uudistanut henkilögalleriaansa radikaalisti. Tosin tietyllä tavalla Myyrän päähenkilöissäkin on mukana samanlainen luovan eksentrinen pohjavire kuin aikaisemman tuotannon hahmoissa. Myyrän henkilöt ovat vain taustoiltaan ja ympäristöltään täysin erilaisia.

Romaani rakentuu kahden keskeisen henkilön ja minä-kertojan varaan. Kunnianhimoinen kolmekymppinen Suojelupoliisin etsivä Jura Karhu saa 1970-luvun lopulla erittäin salaisen tehtävän. Hänen on paljastettava, onko istuva presidentti Neuvostoliiton vakoilija. Jura hankkiutuu peitetehtävän turvin presidentin lähipiiriin ja lopulta uskotuksikin. Samalla hän myös tekee tiliä oman sukunsa historian kanssa, Jura Karhu on nimittäin huomattavan kommunistisuvun musta lammas. Vähitellen selviää, että presidentin ja Karhujen menneisyydessä on useita kipeitä risteyskohtia.

Juran tutkimusten kohde, presidentti, on kirjan toinen päähenkilö. Mitään uutta tai mullistavaa Tervo ei teoksessaan Kekkosesta kerro. Se tuskin on ollut tarkoituksenakaan. Presidentistä hahmosta muodostuu lopulta jossain määrin ihailevakin kuva Suomen kansan etuja ajavana neuvokkaana pragmaatikkona. Myyrän lähihistoriallisen kritiikin kärki ei kohdistukaan niinkään henkilöihin kuin suomettumisen ajan yleistä pysähtyneisyyden ilmapiiriä kohtaan. Suhtautuminen historiaan ja sen tapahtumiin on ennen kaikkea pettyneen ymmärtävää, ei tuomitsevaa.

Kerronnallisesti Myyrä noudattelee Tervon aikaisempien teosten rakenteita. Näkökulmat vaihtuvat nopeasti niin ajan, paikan kuin minä-kertojankin suhteen. Välillä jopa liiankin nopeasti. Ajallisesti teos liikkuu kansalaissodan ja nykyhetken välillä, lähinnä kuitenkin 1970- ja 80-luvun vaihteen tienoilla. Tapahtumat liikkuvat kotimaan lisäksi aina Siperian vankileireillä asti.

Myyrä ei päästä lukijaansa liian helpolla, vaan romaania lukiessaan on syytä olla tarkkaavainen. Usein on palattava taaksepäin tarkastamaan jotakin yksityiskohtaa pysyäkseen mukana alituisesti eri suuntiin vievän kerronnan mukana. Erityisesti Karhun suvun historiasta putoaa tarkkaamaton nopeasti kärryiltä, niin tiuhaan tahtiin tapahtumat etenevät. Jonkinmoinen tiivistäminen ja rakenteen selkiyttäminen ei olisi varmastikaan ollut Myyrän kohdalla pelkästään huono idea. Onneksi kirjailija sentään on muistanut heikkolahjaisempaa lukijaa kirjan alusta löytyvällä sukuselvityksellä.

Romaani vyöryttää lukijalle valtavan määrän henkilöitä ja tapahtumia. Oikeastaan jääkin lukijan tehtäväksi selvittää, mikä seuraa mistäkin ja mikä lopulta on totuus. Vai onko Myyrästä mahdollista löytääkään täysin rationaalista tapahtumien ketjua? Jura Karhun selvittäessä presidentin ja oman sukunsa tarinaa kokoaa lukija samalla omaa tulkintaansa erilaisista kerronnan tasoista ja äänistä. Tämä on mielenkiintoinen tehtävä. Tietyllä tavalla Myyrää voikin lukea modernina dekkarina. Kirja on täynnä rikoksia ja salaisuuksia, jotka yhdistävät päähenkilöitä. Loppuratkaisukin on varmasti kyllin yllätyksellinen.

Mikko Soukkanen

 

 

TYÖMYYRIEN MYYRÄN TÖITÄ eli KEKKONEN JA TERVO KILPASILLA

Jari Tervo: Myyrä.

"Oletteko kuulleet, miksi kutsutaan sitä, että kymmenentuhatta lakimiestä haudataan mannerjalustaan? Herra generallissimus, sitä kutsutaan hyväksi aluksi."

Mutta vaikka Jari Tervon uusin romaani Myyrä (2004) ei alakaan "Kamtshatkan niemimaan vuoden 1937 operaation tapahtumilla", joihin päästään kyllä jo reippaasti ennen teoksen puoliväliä, ei teoksen alku huono ole, päinvastoin, se on erinomainen.

Myyrä lähtee liikkeelle vuoden 1918 tapahtumista, kaljupäisen sotilaskertojan murhamuistoista, ja vasta muutaman sivun luettuani minun on jo luovuttava ennakkoluuloistani. Sillä vaikka teos on Tervon, minä nautin.

Vai johtuuko se juuri siitä? Miehellä on tarpeeksi sormiharjoittelua takana, ja kun luovaa hulluutta, saatikka kunnianhimoa ei koskaan ole puuttunut, niin miksei – miljöönvaihdos ja politisoituminen pukevat sovinistia.

Melkeinpä täydellisesti. Myyrä on ehdoton lakipiste Tervon tähänastisessa tuotannossa, sekä muutoinkin huomionarvoinen teos kotimaisella kaunokirjallisuuskentällä kaikessa ulko- ja sisäpoliittisessa painissaan.

Myyrä kaivaa esille suomettumisen ajan ilmiöitä, se esittelee Tervoa itseäänkin suuremman myyrän, edesmenneen presidentti Kekkosen. Tai ainakin hyvin presidentin näköisen, nahkapäisen, Kainuusta kotoisin olevan, yleisurheilussa lyömättömän valtion isän, joka ponnistaa korkeammalle kuin yksikään toinen – virallisen virkansa ohella hän toimii vakoojana. Jos Tervoa on uskominen.

Siihen, kumpi näistä kahdesta työmyyrästä, kirjailija-"historioitsija" Tervosta vai KGP-agentti-presidentti Kekkosesta, tekee lopulta suuremman myyrän työn, lienee turha etsiä vastausta.

Vallasta humaltuneiden yksilöiden välisten kähmintöjen, ideologisen pokkuroinnin ja hilpeän valehtelun lisäksi Myyrä kertoo tarinan Karhujen suvusta. Jo teoksen alussa esitellään kommunistisen työläispentupesueen sukupuu, ja olisi sangen väärin väittää heitä vain nimettömiksi muuttujiksi historian tuiskeissa.

Aina heistä joku, kustakin sukupolvesta, löytää varmasti tiensä poliittisten kipupisteiden yhteyteen, ja niinpä historia saa teoksessa valtion julkisten valheiden ohella myös traagiset yksilösankarinsa.

Vai lieneekö oikein puhua sankareista, pikemminkin kyseessä taitavat olla surkuhupaisat pohjoiset eläjät, jotka verensä väreissä sinnittelevät eteenpäin pakkasista talttumatta.

Kekkosen rinnalle Karhuista tiensä raivaa Jura, perheen mustalammas, joka työskentelee suojelupoliisissa. Varsinaisen toimenantonsa lisäksi hän saa kollegaltaan komennuksen tarkkailla presidenttiä, eli vastavakoilla vakoilijaa. Niin alkaa paljastua ja tapahtua. Jura ei nimittäin ole suinkaan ainut Karhu, jonka turkkiin Kekkonen on koskenut.

Rakenteeltaan ja kieleltään Myyrä on moneen suuntaan levittäytyvä, kronologian ja muut perinteisen realismin ohjakset ympäriltään onnistuneesti hylännyt teos. Ja niinpä se vaatiikin lukijaltaan hiukan enemmän tarkkaavaisuutta kuin Tervon teokset yleensä – varsinkin kun Karhuja ei ole vain yhtä tai kahta, vaan aina on joku uusi jonkin nurkan tai muurin varjossa vastassa. Ja kun niitä ei oikein karvoistakaan erota, huolimatta vuosikymmenten vaihtumista, nallet kun toimivat moralisti-Tervon äänenkantajina.

Toki teoksesta löytyy myös perinteisempää Tervoa, eli kyllä siinä äijäilläänkin, mutta Myyrän pelastus on, ettei se tällä kertaa ole keskiössä. Tai toisaalta teos on niin syvällä siinä, että se onnistuu antamaan testosteronivyörytykseen uuden sävyn.

Erityisesti minua ilahdutti Myyrässä tietyt maagisrealistisuuteen viittaavat kohtaukset, kuten tarina Sapeli-Simosta tai Akilles-Karhun päätyminen Amandan luo, joissa arkijärki ei riitä maailman selittämiseen.

Tuntuukin kuin Tervon mielikuvitus olisi hypännyt ennätyksensä - ehkäpä jopa Kekkostakin korkeammalle.

Tiina Lehikoinen

 

 

 

 

 

ISÄN NIMEEN

Heikki Hietamies: Sotatuomari

 

Tuoreessa romaanissaan Sotatuomari, Heikki Hietamies käsittelee jatkosodan usein vaiettua salaisuutta, rintamakarkuruutta. Pääosissa löyhästi todellisuuteen perustuvassa kertomuksessa ovat lappeenrantalainen Seppo ja hänen epätoivoinen äitinsä, joka odottaa sodassa kadonnutta miestään palaavaksi kotiin. Romaani etenee nuoresta suojeluskuntalaisesta perheelliseksi työmieheksi varttuvan Sepon kertomana. Aihe ja näkökulmaratkaisu ovat tuttuja Hietamiehen varhaisemmasta, menestyksekkäästä romaanista Äideistä parhain, jossa kirjailija tarttui evakkoaiheeseen. Äideistä parhain on päätetty sovittaa myös elokuvaksi. Romaanin suosio lienee houkutellut Hietamiehen jälleen nuorukaisten sotamuistelmien pariin.

Sotatuomarin keskeisiä teemoja ovat kaipaus ja suru sekä niiden synnyttämät reaktiot ihmisissä. Näitä Heikki Hietamies kuvaileekin mieleenpainuvasti. Vuosia katoamisen jälkeen käy hiljalleen selväksi, ettei isä enää palaa. Päähenkilöt joutuvat sopeutumaan tilanteeseen kumpikin tavallaan. Sepon äiti jää mieleen murheen murtamana, mielikuvitusmaailmaan pakenevana raukkana. Hänen poikansa puolestaan pyrkii äitinsä mieliksi asettumaan isän tilalle, jopa korvaamaan tämän. Seppo hakeutuu mm. osakkaaksi isänsä perustamaan sähköyritykseen, myös syntynyt poikalapsi kastetaan isän mukaan Veikoksi.

Tyyliltään Hietamies on jaarittelija. Hän käyttää hyväkseen jokaisen mahdollisuuden lisätä kertomukseen pikku käänteitä ja anekdootteja. Osa juonteista hymyilyttää, osan takaa paljastuu vähäistä sotarooliaan häpeävä, katkera patriootti. Ajoittain puuduttava juoruilu on toisaalta syventämässä esimerkiksi romaanin keskeisestä hahmosta, sotatuomari Tapanaisesta välittyvää kuvaa. Lukija saa tietää pahamaineisesta, Sepon isän mahdollisesti teloituttaneesta tuomarista juuri sivuhenkilöiden kertoman kautta.

Onnistuessaan Hietamies loistaa herkkävaistoisena kyläyhteisön kuvaajana. Alakuloista odotusta kirkastavat pikkukaupungin riennot ja romanttiset kytkökset, joihin kirjailija osallistuu kuivaa huumoria viljellen. Nostalgiaa herättävät myös ansioituneet ja omistautumista edellyttäneet kuvaukset 40 –luvun Viipurista.

Sotatuomari on omalaatuinen kudelma kiellettyä ja sovinnaista. Yhtäältä arka aihe ja sotaoikeutta kyseenalaistavat puheet tuovat mieleen Suomen sotienjälkeisen, patoutunutta keskustelua avanneen, terapeuttisen kirjallisuuden. Toisaalta Hietamies kirjoittaa aivan liian konservatiivisesti, jotta Sotatuomarista voisi puhua kriittisenä sotakauden kuvauksena.

Iiro Kotiranta

 

 

LAPSIA PUUTARHASSA

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha

Kiinalainen puutarha (2004) on teatteriohjaajanakin tunnetun Markus Nummen toinen romaani. Teoksen kehyskertomuksen tapahtumat sijoittuvat muinaisen silkkitien varrelle Pamirin vuoristoon, Länsi-Turkestaniin. On vuosi 1933, kuusivuotias Nora ja hänen setänsä Kamil ovat paenneet Kashgarin kaupungissa puhjenneita levottomuuksia. Kamilin ja Noran on tarkoitus matkustaa karavaanin mukana Intiaan, mutta he jäävät vuoristorosvojen vangiksi. Vankimökissä Kamil kertoo Noralle lapsuudestaan Kashgarissa sijainneella ruotsalaisella lähetysasemalla.

Kamilin kertomuksen keskiössä on Kiinalaisessa puutarhassa otettu valokuva, jonka Carl Gustav Mannerheim on ottanut vuonna 1906. Mannerheim matkusti tunnetun tutkimusmatkailija Paul Pelliotin mukana Turkestanissa 1900-luvun alussa ja otti matkalla noin tuhat valokuvaa. Todellisesta valokuvasta ja todellisista henkilöistä Nummi on rakentanut fiktiivisen, kiehtovan tarinan elämästä ja kulttuurien kohtaamisesta 1900-luvun alun Kashgarissa.

Valtaosa Kashgarin väestöstä oli noihin aikoihin uiguureja, maltillisia sunnimuslimeja, joiden silmin ruotsalaisten lähetyssaarnaajien päämäärät vaikuttivat vähintään oudoilta. Paikallisen islam-yhteisön mullah ilmaisee mielipiteensä kristillisen lähetystyön tarkoituksenmukaisuuden osuvasti: "He eivät näe, että rukoilemme viidesti päivässä." Ruotsalaisten omituisuuksista huolimatta lähetystyöntekijöillä on hyvät suhteet uiguurien kanssa. Ja mullah puolestaan luottaa ruotsalaisiin niin paljon, että laittaa lapsensa Rahilan ja Jakubin lähetysaseman kouluun. Nummen tapa kuvata muslimeja on virkistävän inhimillinen, siitä huolimatta että fiktioita onkin, verrattuna nykyaikaisiin tiedotusvälineisiin.

Romaanissa usein toistuva aihe on äidin menetys. Lähes jokainen romaanin keskeisistä hahmoista on menettänyt äitinsä. Lapset työstävät suruaan leikeissä ja adoptoivat äideikseen lähetysaseman työntekijöitä. Mannerheim ja englantilainen McCartney hämmentyvät löytäessään yhteisen maaperän menetetyn äidin kautta.

Romaanin tapahtumat etenevät lapsen, Kamilin, näkökulmasta ja Nummen kieli jäljittelee lapsen kokemusta. Lähetysaseman lasten elämä koostuu intensiivisistä hetkistä, kieli on tunnelmoivaa, impressionististakin: "Olimme ensin hämmästyneitä. Sitten meidät täytti kihelmöivä jännityksen tunne. Kunnes epämääräinen kauhu vyöryi ylitsemme.

Varastaminen oli väärin. Jos se ei olisi väärin, ei olisi eroa hyvän ja pahan välillä.

Tosin se pieni poika jonka tuo pieni pallo oli, oli hukannut pallon niin hankalaan paikkaan, että olisi tuskin koskaan löytänyt sitä..."

Kamil kuljettaa mukanaan läpi romaanin kiinalaista armon jumalattaren patsasta, joka muistuttaa läheisesti Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lapsen kanssa. Romaanin humaani teema paljastuu hienovaraisesti, makeilematta, tapahtumien edetessä. Ihmisillä on paljon yhteistä eroista huolimatta. Ja jokainen lapsi tarvitsee äidin, on sattunut syntymään Ruotsiin tai Turkestaniin.

K.K.

 

 

YLENPALTTISTA MÄSSÄILYÄ

Risto Eronen: Työn rakastaja

Risto Erosen toisen romaanin minäkertoja on elämäänsä kyllästynyt televisiotoimittaja. Teoksen nimi on Työn rakastaja, vaikka minähenkilön suhde työhön on vähintäänkin kompleksinen. Työ on hänelle tapa olla olemassa, ainoa tapa. Hänen vanhempansa olivat työnarkomaaneja, ja hän itse ei tiedä, mitä työllään tekisi.

Työ, sen rakastaminen ja vihaaminen, on Erosen romaanin pääteema, mutta samalla tulee käsitellyksi aikamoinen joukko muutakin: sosialismin ja ay-liikkeen nousu ja tuho, globaalin riistotalouden synkät seuraukset, hurmoshenkinen uskonnollisuus, vanhempien välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan… Mausteeksi soppaan on heitetty tabuja, kuten elinkauppa, vaikeavammaisuus, lapseen kohdistuva väkivalta, sukupuolenvaihdosleikkaus, eläimeensekaantuminen, ulosteet, uskonnon ja seksin yhdistäminen, huumeet, pakastettu ruumis, sementtiin muurautunut mies, vain muutamia mainitakseni. Eronen "editoi elämää kuin tv:n ohjelmavirtaa ihan oman surrealistisen makunsa mukaan".

Kirjan takakannessa sanotaan, ettei teosta suositella raskaana oleville miehille. En ole raskaana enkä mies, mutta silti tuntuu, ettei tämä ole minua varten. Ketäköhän? Erosen teos menee överiksi, mikä tietenkin on tarkoituskin. Tabuilla mässäily pelkän mässäilyn vuoksi ei vain jaksa kauaa kiinnostaa, ainakaan minua.

Valitettavasti kuvottavat yksityiskohdat jättävät varjoonsa monet teoksen ansioista. On vaikea nauttia elävästä tekstistä, jos vieressä makaa silvottu ruumis. Kauhukirjallisuus on asia erikseen. Eronen tavoittelee groteskia huumoria, mutta jää kauaksi esim. Rosa Liksomin liiotelluista, mutta silti viiltävän todellisista ihmiskuvista ja yhteiskuntakritiikistä.

Hetkittäin Eronen onnistuu loistavasti verbaaliakrobaattisissa tempuissaan. Teksti ei aina päästä lukijaa helpolla, ja hyvä näin. "Pysähdyin aikomukseni keskelle, liikkumattomuuteni sisälle. Se oli ontto kohta seisoa." Erosessa on lyyrikon vikaa. Mutta sitten minäkertoja yltyy taas kommentoimaan julmuuksien aiheuttamia tunteitaan, samoja jotka lukija on joutunut itse kokemaan jo edellisellä sivulla. Erosen teksti ei yllä esim. Annika Idströmin teosten tehoon, joka perustuu pahuuden esittämiseen viileästi ja kantaa ottamatta.

Värittynyt tyyli ei ole pelkästään pahasta. Poliittisen korrektiuden aikana Eronen uskaltaa kirjoittaa työväenpuolueen kannattajista todella latautuneesti. "Porno ja sosiaaliporno leikkaavat pokassani ja liukenevat yhteen." Kirjoittaja kuvaa ammattiliiton kokouksen hurmosta yhtä kaunistelematta kuin "konttilaisen" herätysliikkeen seurojakin. Massapsykoosin kuvaus on elävä, hengittävä, parhaimmillaan kuin Timo K. Mukkaa.

Erosen ihmiskohtalot ovat useimmiten toivottomia. "Kuvat olivat ilmeitä ihmisten edessä, joiden takana oli tapahtunut jotain, joka oli vienyt kuvista tulevan aikamuodon." Jotain kehitystä tässäkin kertomuksessa on: lopussa minähenkilö toivoo omalle lapselleen parempaa elämää. Ja kun hän saa tietää, että syntyvällä lapsella on siansaparo, hän ei ole asiasta millänsäkään.

Maaginen realismi käy mielessä jo ennen tuota selvää García Márquez –viittausta. Voisiko vahvempaa symbolia olla kuin suohon vajoava virastotalo. Erosen romaani on rappion kuvaus, kaikessa liioittelevuudessaankin tarkkanäköinen kuva nykyihmisten välinpitämättömyydestä ja moraalisesta alennustilasta.

Ainoa, mitä kirjan ylenpalttisuudesta lopulta jää käteen, ovat tirkistelykulttuuriin hyvin istuvat rujonronskit seksikohtaukset. "Syvällinen maailma on kadonnut omaan mahdottomuuteensa, mihin silloin syvällisyyttä tarvitaan? Ei mihinkään. Pikkupillut pitävät mielen virkeänä ja pyörittävät persettään."

L.K.

 

 

 

SIVUSTASEURAAJAN KASVUTARINA

Marjaana Aumasto: Zaida

Vuonna 1989 esikoisteoksensa julkaisseelle Marjaana Aumastolle vaikuttaa viidenteen teokseensa mennessä muodostuneen jo varma, itseään kiehtova aihepiiri. Kuten aiemmissakin teoksissaan, viimeisimmässään, Zaidassa hän pohtii naiseutta ja sen ongelmia sekä aina niin monimutkaisia ihmissuhteita. Aumastoa voi pitää maagisen realismin edustajana. Tyylisuunnassa yhdistyvät realismi ja todellisuus unenomaisiin, fantasiamaisiin piirteisiin ja kuvitelmiin, ja tämä suuntaus näkyy myös Zaidassa.

Kirja kertoo Zaida-tytön varttumisesta pikkutytöstä naiseuden ja aikuisuuden ensikosketuksia kokevaksi nuoreksi. Zaida elää turvallista ja tasaista lapsuutta yhdessä äitinsä, isänsä ja mummunsa kanssa. Perheyhteisöön kuuluvat tiiviisti myös Lilia-täti miehensä kanssa ja heidän vammainen Amon-poika. Zaidan kotimaata rautaisella rakkaudella hallitsee salaperäinen kenraali Avin ja koko maan keskuksena virtaa joki. Yhdessä ne säätelevät ihmisten elämää ja kulttuuria ja kaikki toiminta vaikuttaa tapahtuvan niiden ehdoilla. Vaikka virallisesti maassa on kaikki hyvin, totuus on kuitenkin diktatuurimainen ja elämä näyttää samalta kuin aikoinaan neuvosto-Venäjällä. Kirjan maailmassa on myös mielenkiintoisesti sekoitettuna vanhanaikaista ja nykyajan ilmiöitä sekä kristinuskoa ja islamia.

Varttuvalle Zaidalle tapahtuu hätkähdyttäviä kokemuksia ja monenlaisten yhteensattumien sekä traagisten tapahtumien summana hän joutuu erilleen tutusta ympäristöstään ja turvallisesta perheyhteisöstään. Tahtomattaan hän päätyy vieraalla paikkakunnalla eristyksissä olevaan naisten hallitsemaan vammaisten lasten suljettuun hoitolaitokseen. Siellä vallitsevatkin rakkauden ja huolenpidon lait ja elämä on aivan toisenlaista kuin ulkopuolisessa maailmassa. Näiden kokemusten kautta hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt tyttö alkaa tarkastella itseään ja maailmaa uudella, aktiivisemmalla tavalla huomaten elämän monimutkaisuuden ja asioiden ristiriitaisuuden. Niiden kautta Zaida oppii myös ymmärtämään rakkauden merkityksen.

Alkuasetelmiltaan Zaidasta tulee kovasti mieleen Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä. Ankeaa työtä tekevä äiti, juoppo isä, entistä kotimaata muisteleva mummu ja vammainen serkku kuin Sonjan vammainen veli. Teosten kerronnoissa on myös paljon saman tapaista muistelua ja unenomaisuutta ja vaikkei Zaidassa ole kyse mistään todellisesta maasta, Zaidan kotimaan kulttuurissa tuntuu olevan jotakin slaavilaista sävyä kuten Sonjankin perheen kulttuurissa. Mielessä ehtii jo käväistä, onko teos suora toisinto Sonja O.:sta, mutta yhtenevien alkujen jälkeen Aumasto onneksi lähtee luomaan omaa tarinaansa.

Aumaston runsaasti käyttämä kuvakieli on värikästä ja lukijan kaikkia aisteja koskettavaa. Varsinkin hajujen kuvailu on niin elävää, että se voi lukijassa saada aikaan suoranaisen inhoreaktion. Jossain vaiheessa teksti voi alkaa tuntua jopa ylikuvailevalta. Aumasto osaa myös yllättää lukijansa: jotkut välähdyksenomaiset, järkyttäviin tapahtumiin liittyvät muistikuvat tulevat eteen niin yllättäen, että lause pitää lukea kahteen kertaan. Tapa kokea maailmaa on Zaidassa hyvin feministinen. Siinä käytetään runsaasti ja elävästi veteen ja jokeen liittyvää symboliikkaa ja monissa kuvailuissa puhutaan onkaloista ja syvyyksistä, jotka selvästi viittaavat naisen kehoon ja seksuaalisuuteen.

Zaidassa etsitään eroja hyvän ja pahan sekä ihanteiden ja todellisuuden välille. Lähes poikkeukseton sääntö on, että naiset edustavat hyvyyttä ja rakkautta, miehet taas ovat pelkästään pahoja tai heikkoja. Miehen hallitsema maailma on ongelmainen, väkivaltainen ja salailtu, naisten ja lasten yhteisö taas suorastaan utopiamainen ja täynnä rakkautta. Tällainen jako tekee kirjan ajatusmaailmasta jotenkin mustavalkoisen. Kuitenkin hoitokotiyhteisössäkin näyttää piilevän sisäisiä erimielisyyksiä ja niiden tukahduttamispyrkimyksiä, ja Zaidallakin on tarve päästä paikasta pois. Siitä huolimatta teos tuntuu sanovan, että elämä naisten hallitsemassa yhteisössä on jotenkin parempi. Lopulta Zaidan kotimaankin hallitsijaksi tulee nainen, mistä kansa on riemuissaan. Ehkä kirjan mukaan ihanne olisikin juuri se, että naiset hallitsevat, mutta joukossa olisi myös miehiä – mikä tuntuu kyllä ympäripyöreältä ja joskus aiemminkin kuullulta hallintomalliehdotukselta.

Muutos joka Zaidassa teoksen aikana tapahtuu, on hiljaista ja hidasta nousemista pois alistumisesta kohti omaa tahtoa. Alistumisen ja oman tahdon kanssa kamppailevat myös teoksen muut naiset. Lopullisen muuttumisensa Zaida kokee kliseisesti kuukautistensa alettua, ikään kuin hän uudesta naiseudestaan saisi yhtäkkiä lisää voimia ja päättäväisyyttä. Kokonaisuudessaan Zaidan henkilöhahmo on hiljainen sivustatarkkailija. Toisaalta se tuntuu vaisulta, toisaalta taas mielenkiintoiselta, sillä Zaidan niukasti kerrotut, lähinnä vain toteamalla kuvatut huomiot saavat pohtimaan, miltä mikäkin tapahtuma Zaidasta todella tuntuu.

Monenlaisia ristiriitoja käsittelevä teos ei ainakaan suoraa pyri osoittamaan, mitkä asiat ovat hyvin tai mitkä huonosti, sen lukija saa yrittää itse päättää. Esimerkkinä tästä juuri kenraalin ankara kuri, jonne tuttuun ympäristöön Zaida kuitenkin kaipaa, tai vastakkaisesti rakkauden ja välittämisen yhteisö, jossa on silti omat ristiriitansa. Ristiriita on myös Zaidan äidin elämässä: ollako juopon miehen kanssa naimisissa vai kokonaan yksin. Kyse onkin siitä, että eri ihmiset ovat tyytyväisiä erilaisissa tilanteissa. Kaikesta huolimatta, vaikka tarina ei suoria vastauksia annakaan, kirjasta jää sellainen olo, että se kuitenkin haluaa sanoa naisten olevan miehiä parempia ihmisiä. Millään muulla tavoin kirjaa on jopa vaikea lukea, jos tietää että Aumaston kaikki edellisetkin teokset ovat olleet hyvin feministisesti kantaaottavia.

En tiedä, kompastuuko Aumasto siis omiin ajatuksiinsa, vai onko hänen tekstinsä niin hämmentävää, että saa lukijan kompastumaan omissa mietteissään. Joka tapauksessa kirjan luettua olo on hämmentynyt, ihan kuin ei lopultakaan olisi päässyt selville, mikä on kirjan sanoma tai mihin se pyrkii. Tai ehkä Zaida vain ei ole tarkoitettu sellaisille lukijoille, jotka aina haluavat löytää tarinoihin jonkin ratkaisun.

Soili Melkas

 

 

PUOLIHUOLIMATONTA HUPIA TYHJÄNTOIMITTAJAN KUSTANNUKSELLA

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

WSOY 2004

Aikaisemmin muun muassa runoteoksen Avainlastu ja sarjakuva-albumin Masturbaatio Ranualla julkaisseen Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeestäkin tutun Tommi Liimatan ensimmäinen romaani on nimeltään Aksel Sunnarborgin hymy. Se on tarina Lapista etelään muuttavasta tyhjäntoimittajasta ja hänen yrityksestään päästä perille perheensä hylänneen isänsä sielunelämästä. Liimatan tyyli on tuttu yhtyeensä sanoituksista - lapsekkaan absurdia arkirealismia, terävän yksityiskohtaista kuvailua ja toisinaan lähes groteskiksi äityvää suoruutta.

Kirjan 321 sivun aikana ei oikeastaan tapahdu mitään, mutta silti kertomus jaksaa kantaa. Liimatta hallitsee lauseensa niin taitavasti, että pienet omituisuudet tuntuvat kiinnostavammilta kuin hurjat juonenkäänteet. Muutaman vuoden ajalle sijoittuvan Akselin tarinan seuraaminen värittyy, kun väliin ripotellaan suvun historiaa, kirjeitä, takaumia ja kasettinauhurilla äänitettyjä keskusteluja. Kirja on takakannessa määritelty kasvukertomukseksi, romaaniksi menetetystä sukupolvesta, selviytymisromaaniksi ja sopeutumistarinaksi. Useimmat näistä on allekirjoitettavissa, mutta ei missään nimessä määrittelyjen perinteisimmässä mielessä.

Tarinaa kuljettaa pohjavirtana Akselin pyrkimys ymmärtää jo kuollutta isäänsä: miksi isä jätti perheen, mitä hänen elämäänsä oikeastaan kuului? Millainen isä oli lapsena? Miksi hän upposi moottorikelkkoineen jäihin ja jäi sille tielleen? Isän tulkitseminen on oikeastaan ainut asia mikä ajaa Akselia. Hän ei välitä opiskelusta tai töistä, ajelehtii paikasta toiseen eikä ole moksiskaan kun tyttöystävä Laura viimein kyllästyy häneen. Tapahtumat kuvataan päähenkilön näkövinkkelistä, mutta kerronta on kuin ulkopuolisen: lyhyin virkkein toteavaa, välinpitämätöntä, passiivista. Aksel on kuin camusmaisen tai kafkamaisen tarkkailijan asemassa omassa elämässään, suhtautumatta mihinkään sen kummemmalla kiihkolla tai kiinnostuksella. Hän tekee kokeita elämällä, kuin pikkulapset repien kärpäsiltä siipiä. Hän kerää huoneen nurkkaan virtsalla täytettyjä pulloja ja jättää hiukset pesemättä kuukausiksi vain nähdäkseen, mitä siitä seuraa.

Vaikka Akselin hahmo, puhumattakaan muista henkilöistä, jää lopulta etäiseksi, se tuntuu luonnolliselta ratkaisulta. Liimatta pitää lukijan loitolla henkilöistä jättäen sielunmaisemien luotaamisen taustalle, ja keskittymällä kaikkein vähäisimmänkin toiminnan tarkkailuun. Ratkaisu ei ole yllätys Liimatan tekstejä tuntevalle, ja siksi erilainen henkilöhahmojen lähestymistapa olisikin ollut kiinnostavampi. Niin ikään Akselin isä, jonka tutkiminen on pojan päällimmäinen motiivi, jää ohueksi hahmoksi. Mikäli Aksel lopuksi ratkaisee isänsä mysteerin, se ei ainakaan välity lukijalle asti.

Kieli Aksel Sunnarborgin hymyssä on kuvailevaa olematta selittävää. Aksel elämäntapoineen esittäytyy paikoitellen hyvinkin vastenmielisenä, mutta groteskiudella ei mässäillä perusteettomasti. Kuvaus on rehellistä, eikä se jätä mitään pois siveellisyyden nimissä. Inhorealismikin on osa Liimatan omintakeista, alleviivaamatonta huumoria - samoin kuin henkilöhahmojen todellisuudentajuinen kieli. Keskustelut pohjoissuomalaisten välillä käydään luonnollisesti murteella, kaveria kutsutaan lääkäriopiskelijaksi, koska nimi ei ole tiedossa, lemmikkikissa on vain Kissa. Mihin tämä realistinen, hiljaisen humoristinen vapaaherran tarina sitten pyrkii, ja mitä se saavuttaa?

Liimatta on taitava proosarunon ja laulunsanojen kirjoittaja. Hänen tyylinsä sopii kiistämättä myös romaaniin, mutta pitkän tarinan kertojana Liimatta ei vielä vakuuta. Aksel Sunnarborgin hymy ei ollut suinkaan kuolleena syntynyt idea, mutta siinä olisi ollut melkoisesti hiomista. Välillä tuntuu, kuin mukaan olisi yritetty ahtaa liikaa elementtejä, jotka lopulta syövät toisensa hengiltä. Vierailut isän veljen luona tuntuvat täytetarinoilta, niistä ei seuraa mitään konkreettista muutosta Akselin elämään. Myös loppupuolen jälleenkohtaaminen Lauran kanssa jää kysymysmerkiksi - se ei tuo selkeää ratkaisua entisen parin välille, vaan pidentää jo ehkä liiaksikin venynyttä kertomusta. Pohjatarinana toimiva Akselin isänymmärtämisprosessi on epäilemättä osa identiteetin hakua, puoliorvon juurettoman uuskaupunkilaisen pyrkimys hahmottaa oma itsensä. Minuuden haku ei kuitenkaan nivo kertomuksen muita osasia tarpeeksi uskottavasti yhteen, ja jäänkin kaipaamaan vankempia perusteluja Liimatan valinnoille. Tapahtumiltaan niukan tarinan pitääkin kasassa juuri vähäeleinen huumori ja täydellinen epävarmuus siitä, mitä seuraavaksi on luvassa.

Heli Koponen

 

---

Kotimainen kirjallisuus
Turun yliopisto